Rannalla valkokangas

On vuosi 1962. Rakastunut nuoripari (Saoirse Ronan ja Billy Howle) kävelee rannalla. On heidän hääpäivänsä ja ilma on täynnä jännittynyttä odotusta. Syödessään illallista he käyvät läpi askelia, jotka toivat heidät pieneen Chesil Beachin rantahotelliin. Hääyön aikana salaisuudet, toiveet ja pelot nousevat pintaan, mikä laittaa nuoren romanssin koetukselle.

Rannalla ei ole vain rakkaustarina, vaan se kertoo murroksessa olevasta yhteiskunnasta. Florence ja Edward tulevat erilaisista maailmoista ja uskovat rakkauden selvittävän kaikki ongelmat. Florence on täynnä uhmaa vanhempiensa porvarillista maailmaa kohtaan ja Edwardin äidin sairaus on tehnyt miehen arjesta rankkaa. Heille avioliitto merkitsee kodista lähtöä ja uutta alkua. Tiukkojen sosiaalisten koodien ja yhteiskunnan odotusten painostavasta otteesta on kuitenkin vaikea päästä irti. Heidän suhteensa on kuin Chesil Beachin kapea rantasuikale vesimassojen välissä, jonka vuorovesi uhkaa peittää alleen.

Kuten Ian McEwanin aiemmin kirjoittama Sovitus (2007), myös Rannalla kertoo, miten lyhyt tapahtumasarja voi muuttaa ihmisten elämän silmänräpäyksessä. Kohtalokkaat hetket jakavat tulevaisuuden kahtia ja valinnat jäävät aina muistuttamaan siitä, että asiat olisivat voineet mennä toisinkin. Elokuvia yhdistää myös Saoirse Ronan, joka teki kymmenen vuotta sitten läpimurtonsa Joe Wrightin elokuvassa Brionyn roolissa. Sielukas roolityö on osoitus Ronanin muuntautumiskyvystä. Vahvatahtoisuudestaan huolimatta Brionyn ehdottomuutta ei Florencesta löydy.

Hotellihuoneessa, neljän seinän sisällä tapahtuva tarina on tunnelmaltaan vahva. Vaikka Rannalla on ohjaaja Dominic Cooken esikoiselokuva, on hänellä takanaan pitkä ura teatterissa ja se näkyy erityisesti vahvassa näyttelijätyönohjauksessa. Kokemattoman nuorenparin haparoivissa liikkeissä on kömpelöä ujoutta ja Cooke tasapainottaa hermostunutta ilmapiiriä paikoitellen kevyellä huumorilla. Vaikka tila on rajoittunut, ei elokuvan maailma jää teatteriesityksen filmatisoinniksi. Cooke onnistuu kertomaan leijonanosan tarinasta kuvilla, kun pariskunnan romanssin alkuaskeleet vievät katsojan pois hotellihuoneesta.

Rannalla edustaa sitä draamatyyppiä, joka voi helposti muuttua jäykäksi filmatisoinniksi, jos se ei löydä elokuvallisia siipiään. Dominic Cooke ja Ian McEwan ovat kuitenkin tavoittaneet keinot, jolla arkinen rakkaustarina saa metaforisen ulottuvuuden. Se tuo mieleen Andrew Haighin 45 vuotta (2015) tai Terence Daviesin Syvänsinisen meren (2011), joiden tavoin Rannalla uskaltaa pitäytyä pienimuotoisena tarinana ja kääntää sen vahvuudekseen.