Nowhere Boy valkokangas

John Lennonin elämästä ei juurikaan ole tehty fiktiivisiä elokuvia, vaikka jopa hänen murhaajansa (unohdettakoon sen surkimuksen nimi) on saanut tarinansa esiin valkokankaalla. Äkkiseltään ainoa mieleen tuleva Lennoniin keskittyvä elokuva on Backbeat (1994), joka sijoittui The Beatlesin Hampurin aikoihin. Ehkä Lennonin ja The Beatlesin merkitys on ollut niin suuri kulttuurihistorialle ja suurille ikäpolville, ja aihe niin vaikeasti lähestyttävä, että kukaan ei ole halunnut ryhtyä uhkayritykseen arvostelun pelossa.

Ohjaaja Sam Taylor-Wood on kuitenkin uskaltautunut kajoamaan Lennonin legendaan heti ensimmäisessä pitkässä ohjaustyössään Nowhere Boy, joka sijoittuu Lennonin teinivuosiin. Ohjaaja ja käsikirjoittajat ovat tehneet viisaan ratkaisun rajaamalla aiheensa aikaan ennen The Beatles -yhtyeen lähtöä Hampuriin ja keskittymällä kuvaamaan teini-ikäisen Lennonin kasvukipuja Liverpoolin työväenluokkaisessa, elämää kuhisevassa miljöössä. Ohjaaja pystyy luomaan hyvin uskottavan kontekstin, jonne sijoittaa päähenkilönsä, jolle hieman tavanomaisesta poikkeavat perhekuviot tuottavat tuskaa, samoin kuin läheisten menetykset. Lohtua suruihin tuovat kuitenkin tytöt, kaverit ja musiikki.

Musiikkiin liittyy elokuvan oikeastaan ainoa kauneusvirhe, kun nuori John ilmoittaa perustavansa rock’n’roll -bändin ja haluavansa olla kuin Elvis Presley. Kohtaus töksähtää hieman, sillä kaikki hiukankin Beatles-tietoutta omaavat tietävät, että mies joka sai brittiteinit, myös Lennonin, toden teolla perustamaan bändejä oli nimeltään Lonnie Donegan. Musiikkityyliä, jota Donegan edusti, kutsuttiin skiffleksi – seikka, joka onneksi myöhemmin tuodaan elokuvassa esiin. Rock tuli mukaan kuvioihin vähän myöhemmin, kunhan soittotaidot ensin hieman karttuivat ja äiti tarvitsi pyykkilaudan takaisin.

Elokuvaa mainostetaan lauseella ”as a boy all John Lennon needed was love”. Tarkoittaako lause, että nuorella Johnilla oli kaikki mitä hän tarvitsi? Vaiko että hän olisi tarvinnut rakkautta, mutta ei saanut sitä? Kukapa sitä ei lapsena rakkautta tarvitsisi, eikä Lennon ainakaan elokuvan tai elämäkertojen mukaan jäänyt osattomaksi rakkaudesta, oikeastaan päin vastoin. Lennonilla oli paitsi rakkautta, myös keino purkaa angstiaan taiteen keinoin, musiikkiin. Onneksi Suomessakin peruskoulu tarjoaa taideaineita murkkujen avuksi, itsensä ilmaisu kun auttaa luovimaan läpi elämän karikkojen ja tarjoaa positiivisen tavan purkaa tuntojaan.

Nowhere Boy ei ole mikään elämää suurempi elämäkertaelokuva, joka uskollisesti kertaisi legendan vaiheet kohdusta hautaan. Samalla se välttää perinteisten legendakertomusten pahimmat karikot ja kliseet. Näyttelijät ovat kautta linjan mainioita ja istuvat luontevasti rooleihinsa, ja on onni, ettei ohjaaja ole laittanut Lennonia esittävää mainiota Aaron Johnsonia mongertamaan paksua Liverpoolin slangia. John Lennon kun kaikkien todistusten mukaan omaksui Liverpoolin murteen ”viäntämisen” vasta Beatlesin noustua suosioon, osana uutta imagoaan.

Elokuva on pienimuotoinen, tasapainoinen ja inhimillinen nuoruudenkuva pojasta, jolla on omat ilonsa ja surunsa. Nowhere Boy muistuttaa hienosti siitä, että ennen legendaa on aina ollut angstinen teini. Ei tarvitse olla Beatles-fani nauttiakseen elokuvasta.