Muistan sinut, Pariisi valkokangas

Ranskalaisen Alice Winocourin tuorein elokuva Muistan sinut, Pariisi käsittelee vuoden 2015 Pariisin terrori-iskuja. Tarina keskittyy fiktiiviseen Miaan (Virginie Efira), joka selviytyy ravintolaan tehdystä iskusta. Kuukausien jälkeen hän palaa Pariisiin, mutta ei muista tapahtumista juuri mitään. Hän alkaa koota palapeliä muodostaakseen itselleen kuvan tapahtumista. Muistamisessa häntä auttaa samassa ravintolaiskussa vammautunut Thomas (Benoît Magimel).

Elokuva käsittelee posttraumaattista stressihäiriötä ja rakentuu erityisesti syyllisyystunteen ympärille: Miksi itse on selvinnyt, kun toiset eivät? Mitä muille on tapahtunut, erityisesti sille tuntemattomaksi jääneelle, joka oli vieressä? Kyse on traagisten tapahtumien yleismaailmallisista jälkiseurauksista, ja Winocourin elokuvassa Pariisin terrori-iskut toimivat lähinnä kehyksenä yksilötason aihekäsittelylle. Toki taustalla olevat todelliset tapahtumat ankkuroivat elokuvan Pariisiin ja ranskalaiseen yhteiskuntaan, mutta inhimillinen problematiikka on universaalia.

Elokuvan nimi Muistan sinut, Pariisi sekä mainosjuliste luovat mielikuvaa romanttisesti sävyttyneestä draamasta. Mielikuva ei voisi olla juuri harhaanjohtavampi, sillä kyseessä on niin aiheeltaan kuin kerronnaltaan varsin synkkä ja raskassoutuinen elokuva.

Traumaattisen kokemuksen myötä ihminen muuttuu vääjäämättömästi, toiset enemmän toiset vähemmän. Palaaminen entiseen on usein vaikeaa ellei mahdotonta. Selviytyminen tarkoittaa monesti elämässä uuden lehden kääntämistä. Miakin joutuu käymään muutosprosessin läpi ja miettimään niin ihmissuhteitaan kuin elämänsä suuntaa. Avainasemassa on tapahtumien muistaminen ja niiden läpikäyminen.

Inhimillisesti prosessi on mielenkiintoinen, mutta elokuvassa se muotoutuu kovin kliiniseksi. Virginie Efira ei saa puhallettua hahmoonsa tarvittavaa inhimillisyyttä, vaan nahkatakkiin sonnustautunut ja moottoripyörällä ympäriinsä ajeleva Mia on kuin yhden ilmeen katuhaukka, joka etsii Pariisin kaduilta jotain itselleenkin selittämätöntä.

Tummasävyinen ja melankolinen elokuva lipuu eteenpäin verkkaisesti päähenkilön saavuttaessa valonkajoa elämäänsä vasta tarinan lopulla. Siitäkin uupuu tarvittava kipinä. Se on kuin annettu seuraus tapahtuneesta vailla paloa ja halua uuteen elämään. Tarinan lomaan ripotellut sivujuonteet esimerkiksi paperittomista siirtotyöläisistä vaikuttavat paikoin selvästi kiinnostavammilta kuin Miaan keskittyvä päätarina.

Disorderilla (2015) vakuuttanut Winocour ei ole uusimpaan elokuvaansa löytänyt vaikuttavan aiheen veroista otetta. Muistan sinut, Pariisi on tyhjäkäynnille jäävä draama, joka ei kykene vastaamaan asettamiinsa odotuksiin, mainosmielikuvista puhumattakaan.