Lesbovampyyrien tappajat valkokangas

Pubin seinää koristavaan karttaan juovuksissa heitetty tikka käynnistää ystävysten lomareissun. Arkisia huoliaan pakenevat miekkoset, Jimmy (Mathew Horne) ja Fletch (James Corden), päätyvät syrjäiseen kylään, joka kärsii muinaisesta kirouksesta. Lepytelläkseen piinaajiaan kyläläiset lähettävät pahaa-aavistamattomat turistit suoraan paikallisten lesbovampyyrien herkkupaloiksi. Parivaljakon onneksi matkaseuraksi verikekkereille mukaan tarttuu hehkeitä folkloristiikan opiskelijoita.

Phil Claydonin ohjaama Lesbovampyyrien tappajat luottaa komediapuoleen kauhun kustannuksella. Ratkaisu voisi toimia paremmin, jos päähenkilöiden välinen kemia pelaisi. Suurin ongelma on Jimmy, jonka hahmo on niin tylsästi kirjoitettu, ettei tätä pelastaisi edes Mathew Hornea karismaattisempi näyttelijä. Naispääosassa nähtävän MyAnna Buringin roolihahmokin on unettavaa peruskauraa. Näilläkin aineksilla hahmot saattaisivat toimia, jos kirjoittajat olisivat uskaltaneet kohdella heitä muutenkin kuin silkkihansikkain.

Elokuvan mehukkain rooli on siunaantunut James Cordenille, joka heittää Fletchin saappaissa leffan parasta läppää lähes taukoamatta. Mukavan nöösi-Jimmyn haikaillessa entisen tyttöystävänsä perään ei Fletchiä jaksa kiinnostaa muu kuin dokaaminen ja pesän saaminen. Onhan näitä pulleita vitsiniekkoja nähty, mutta Corden näyttää että mukaan mahtuu yksi lisää, kunhan itsekäs ja röyhkeä asenne pelaa. Muun muassa Mike Leigh'n brittiläisen työväenluokan kuvauksesta Kaikki tai ei mitään (2002) tuttu Corden varastaakin vaivatta koko show'n.

Elokuvan kauhuosasto ei edes yritä vakuuttaa. Yhtään säpsähdyttävää hetkeä ei ole mahtunut mukaan, ja splatter-elokuvienkin kanssa tyydytään lähinnä flirttailemaan. Kuvakerronta on hurjimmissakin kohtauksissa pliisua, eikä kunnon revittelyyn uskaltauduta. Liian tiiviit kuvat ja lällyt leikkaukset ärsyttävät. Jokin mättää, kun valkoista limaa roiskivan pään halkaiseminenkaan ei tunnu oikein miltään, ei hauskalta eikä kauhealta.

Lesbovampyyritkin ovat lauma onnettomia tunareita, joista ei tunnu muodostuvan hetkeksikään vakavasti otettavaa uhkaa. Näiden säälittävien vamppien verenhimoa tyydyttämään on soppaan heitetty muutamia yhdentekeviä uhreja. Paljasta pintaa ja lesboiluakin on mukana valitettavan vähän, sekin kuvattuna turvalliseen musiikkivideotyyliin. Ajat sitten kuopatun legendaarisen brittiläisen Hammer-yhtiön leffoissakin on syntisemmän maailman tuntua, esimerkkinä vaikkapa hiljattain televisiossa esitetty Dracula elää ja voi hyvin vuodelta 1973.

Lesbovampyyrien tappajat ei pärjää vertailussa toimiviin kauhukomedioihin, kuten Roman Polanskin elokuvaan Vampyyrintappajat (1967), joka maalailee mustan komedian hengessä yllättävän synkkiä ja häiriintyneitä tunnelmia. Lesbovampyyrien tappajat jää armotta myös uudempien hengenheimolaistensa jalkoihin. Edgar Wrightin zombieparodia Shaun of the Dead (2004) on samaan aikaan sekä helkkarin hyvä komedia että zombileffojen ehdotonta kärkeä. Jopa Verisempi viikonloppu (2006) hakkaa Lesbovampyyrien tappajat, ainakin överiksi vetämisen taidossa.

Ärsyttävintä Lesbovampyyrien tappajissa on täydellinen yllätyksettömyys. Ainakin itse odotin tämän nimiseltä leffalta huomattavasti rankempaa otetta. Kaipa tässä on taas vaihteeksi yritetty maksimoida voitot ja laskea leffan ikäraja kaikille teinipojille suotuisaksi. Lesbovampyyrien tappajat tarjoaa riittävästi hupia krapulaviihteeksi, mutta on aivan liian kiltti ottaen huomioon, mitä näistä aineksista olisi irronnut. Elokuvan perimmäisen nössöyden rinnalla rippileirikin lienee saatanallisempi kokemus.