Kuun metsän Kaisa valkokangas

Katja Gauriloffin Säilöttyjä unelmia (2012) lukeutuu tämän vuosituhannen hienoimpiin suomalaisdokumentteihin. Elokuvallinen ja esteettisesti hiottu tutkielma säilykepurkin tuotantoprosessista kykeni rakentamaan pienistä asioista suuren kokonaisuuden. Vastaavaan elokuvalliseen sujuvuuteen ja mikrotasolta makrotasolle yltävään aihekäsittelyyn Gauriloff ei yllä uusimmassa dokumentissaan Kuun metsän Kaisa.

Dokumentti kertoo ohjaajan omasta isoisoäidistä, kolttasaamelaisesta tarinankertojasta Kaisa Gauriloffista, ja sveitsiläisestä kirjailijasta Robert Crottet’sta, jotka ystävystyivät 1930-luvulla. Crottet kirjasi ylös Gauriloffin tarinoita ja dokumentoi elämänkumppaninsa Enrique Méndezin kanssa kolttasaamelaisten elämää valokuviin ja filmille.

Katja Gauriloff on rakentanut dokumentin Crottet’n ja Méndezin ainutlaatuisesta materiaalista. Gauriloff on ilmeisen tietoisesti halunnut välttää henkilökohtaisen näkökulman ja käyttää Crottet’n ääneen luettua tekstiä dokumentin kertojana. Ratkaisu on ymmärrettävä mutta myös hämmentävä ohjaajan taustan ja aiheeseen liittyvän henkilökohtaisen sidoksen kannalta.

Henkilökohtaisempi tulokulma olisi todennäköisesti tuonut dokumenttiin sen kaipaamaa emootiota, jonka puutteesta elokuva nyt kärsii. Crottet’n kautta rakennettu näkökulma on jopa liian etäännytetty ja tuo elokuvaan hieman yllättäen eurooppalaiselle älymystölle tyypillisen ja aavistuksen elitistisen tavan romantisoida alkuperäiskansojen elämää ja kulttuuria. Alkuperäiskansojen romantisoidullakin esiin nostamisella on ollut kiistämättömiä myönteisiä vaikutuksia heidän kulttuurinsa säilymisen kannalta, mutta samalla alkuperäiskansoista on monin paikoin tehty reservaatteihin säilöttyä eksotiikkaa, jota tänä päivänä käydään turisteina ihmettelemässä.

Elokuvallisesti Kuun metsän Kaisa on arkistoluonteisen materiaalinsa vanki, kuten useimmat tämän tyyppiset dokumentit. Toki kertojalla ja arkistomateriaalilla on vältetty puhuvien päiden puuduttavuus ja visuaalisessa kerronnassa tehdään muutama irtiotto animaatio-osuuksilla, joilla kuvitetaan Kaisa Gauriloffin kertomuksia. Gauriloffin tarinoiden rooli ja osuus jäävät elokuvassa kuitenkin yllättävän vähälle, eikä hieman irralliseksi jääviä kertomuksia onnistuta täysin sujuvasti sitomaan osaksi kolttasaamelaista kulttuuria.

Kuun metsän Kaisan selkeä ja kunnianhimoinen tavoite on nostaa kolttasaamelaisuutta ja heidän kohtaloaan laajempaan tietoisuuteen. Periaatteessa dokumentti onnistuukin tässä, mutta kertojaäänen ja tekstiselityksien kaltaisten vähemmän elokuvallisten kerrontaratkaisujen käyttäminen tekevät elokuvasta rakenteellisesti jähmeän. Selostavien tekstien käyttö rikkoo aina visuaalista kerrontaa, ja tässäkin dokumentissa osa pidemmistä teksteistä on kuvassa niin lyhyen aikaa, että niitä ei ehdi kunnolla lukea.

Dokumentin suurin voimavara onkin Kaisa Gauriloff, josta piirtyvä kuva on vastaansanomattoman viehättävä. Päällimmäisenä mieleen jää kysymys siitä, olisiko näytelmäelokuvalla lopulta päästy lähemmäs hänen persoonaansa kuin materiaalinsa vangiksi jäävällä dokumentilla.