Koulu maailman laidalla valkokangas

Bhutanin elokuvateollisuus, siinäpä jotain varsin tuntematonta. Ensimmäinen ja käytännössä ainoa laajemmassa levityksessä nähty bhutanilainen elokuva on Tiibetin futishullut (1999), nyt oikein ajankohtainen tarina buddhalaismunkeista, jotka tekevät melkein mitä vain pystyäkseen katsomaan jalkapallon MM-kisoja. Tarina oli myös osin todenmukainen, sillä vuoden 1998 kisojen seurauksena Bhutan viimein salli televisiolähetykset alueellaan yleisön vaatimuksesta. Niinpä on herkullista päästä näkemään väläystä tästä rajojaan tiukasti vartioivasta maasta maan ensimmäisen virallisen Oscar-ehdokkaan myötä.

Koulu maailman laidalla -elokuvan päähenkilö on nuori pääkaupunkilainen Ugyen (Sherab Dorji), joka joutuu viiden vuoden opettajanpestinsä viimeiselle keikalle maailman syrjäisimpään kouluun" Himalajan vuoristokylään. Bondi Beachin iloista haaveileva poika on motivoitumaton sekä opettajan työhön että syrjäseutujen karuuteen. Eikä innostusta lisää päiväkausien taivallus pikkubussilla ja jalan Lunanan kylään. Siellä alkeelliset olot ja toisaalta opettajan huima arvostus alkavat kamppailla pojan sielusta.

Juoni on äärimmäisen lempeä, mutta erittäin perinteinen, jopa moralistinen, moneen kertaan nähty tarina juurten katoamisesta kaupungissa. Modernin elämän ja perinteiden yhteensovittaminen ovat keskeisellä sijalla, mutta myös oppimisen itseisarvo. Opettajaa kunnioitetaan arvohenkilönä ja joka luokasta löytyy ainakin yksi lapsi, joka haluaa isona opettajaksi. Samaa syrjäisen paimentolaiskoulun teemaa käsittelee myös hienosti esimerkiksi Mohamed el Aboudin suomalainen dokumentti Toiveiden koulu (2020) Marokon aavikoilta.

Koulu maailman laidalla on kuvattu oikeiden paimentolaisten parissa karuissa oloissa, ja esikoisohjaaja Pawo Choyning Dorji saa varsinkin lapsinäyttelijöistä irti ihailtavan valloittavia suorituksia. Maisemat ovat ilman muuta huikaisevia, parhaimmillaan elokuvateatterissa, ja rauhallinen kuvaus antaa niille tarpeeksi tilaa. Juonen kliseisyydestä huolimatta elokuva on itse asiassa saanut inspiraation kylän oikeasta opettajasta, josta on tehty aiemmin myös dokumentti School Among Glaciers (2003). Erikoista kyllä näitä taustamateriaaleja ei kuitenkaan mainita kuin haastattelun sivulauseena.

Musiikki on elokuvassa erittäin tärkeässä roolissa, ja silläkin korostetaan modernin ja perinteisen ristivetoa. Viittauksia Bhutanin lanseeraamaan bruttokansanonnellisuuteen tiputellaan runsaasti, onhan se maan hallinnon virallinen ohjenuora. Lisäksi esimerkiksi buddhalaisuuden oppeja selitetään välillä melko alleviivaavasti, ja näistä seikoista seuraa lievästi maabrändityöryhmämäistä vaikutelmaa. Valtavan eristyneen pienen maan tapojen ja kulttuurin kuvaaminen kuitenkin pitää kiinnostuksen hyvin yllä, ja varsinkin alun kuvat kaupunkielämästä Thimphussa laajentavat käsitystä paimentolais- ja munkkimaasta. Kaiken kaikkiaan siis lempeää ja rauhoittavaa katsottavaa, jos maailma ahdistaa eikä opettavaisuus haittaa.