Klara ja aurinko

Maailma viattoman robottibarbien näkövinkkelistä

Klara ja aurinko on moniosaaja Taika Waititin viides kokopitkä elokuva, jossa hän toimii ohjaajana, käsikirjoittajana ja tuottajana. Tämä dystooppinen tieteiselokuva perustuu Kazuo Ishiguron samannimiseen romaaniin, joka kertoo ”keinotekoiseksi ystäväksi” valmistetusta androidista Klarasta (Jenna Ortega). Hän odottaa kärsimättömänä päivää, jolloin hänet ostettaisiin ja hän pääsisi kokemaan androidimyymälän ulkopuolista elämää. Klaran oikuista ja vanhentuneesta mallista huolimatta, teini-ikäinen Josie valitsee hänet. Klaran valitseminen aiheuttaa epäröintiä ja jännitettä Josien perheen keskuudessa, kun tämän lapsenomainen viattomuus ja innokkuus johtavat sekä hellyttäviin että vakaviin virhearviointeihin.

”Keinotekoisen androidiystävän” konsepti on ajankohtainen puheenaihe niin populaarikulttuurissa kuin tosielämässä, kun tekoälyohjelmien käyttö arkielämän piirissäkin yleistyy. Usein kehittyneiden androidien käsittelemistä lähestytään kulttuurituotteissa kauhuskenaarioiden kautta, kuten M3GAN-kauhuelokuvasarjassa tai Alex Garlandin Ex-Machinassa, joissa liiaksi edistetyt robotit kaappaavat kontrollin omistajansa elämästä traagisin seurauksin. Klara ja aurinko ottaa aiheeseen hyvin erilaisen otteen. Tieteiselokuvan ohella tämä on huumorilla kyllästetty kasvutarina, jossa paasataan erilaisuuden tärkeydestä, epätäydellisyyden hyväksymisestä ja rakkauden merkityksestä.

Lämmin väripaletti, 1960-luvun estetiikka, kiusallisuudesta kumpuava huumori sekä omalaatuiset hahmot, joista huokuu tutkailun ja seikkailun into, muistuttavat Wes Andersonin eloisaa tuotantoa, kuten paljon arvostettua teosta Moonrise Kingdom. Klara ja aurinko on tyydyttävän miellyttävästi kuvattu, mutta elokuvan kolmannen maailmansodan jälkeinen ja post-internetin maailma sekä tähän sijoittuva eksentrismiin nojautuva tarina tarvitsee rinnalleen yhtä tyylitellyn estetiikan, jonka esimerkiksi Anderson toteuttaa uskottavammin.

Klara on kuin robottiversio Greta Gerwigin Barbiesta (2023). Neuroepätyypillisiä piirteitä omaava Klara ei osaa lukea sosiaalisia tilanteita oikein ja tuntee olonsa avuttomaksi suureen maailmaan päästessään. Hän yrittää parhaansa mukaan tukea ihmisystäväänsä, mutta ei vielä ymmärrä todellisen arjen monimutkikkuuksia. Klara joutuu hyväksymään elämän kivuliaat ja rumat puolet, jotka särkevät hänen viattoman näkemyksensä maailmasta.

Klara ja aurinko muistuttaa teemoiltaan ja hahmoiltaan Barbien lisäksi esimerkiksi Yorgos Lanthimoksen elokuvaa Poor Things. Kaikkien näiden tarinoiden keskiöissä on lapsekkaan innokas nuori nainen, joka ulkomaailmaan päästyään omaksuu elämänoppeja ja yhteiskunnan normeja. Tarinoita pohjaa kysymys, mitä ihmisyys ja naiseus tarkoittavat ja miten yhteiskunta muovaa näiden raameja. Erittäin älykkään, mutta kokemattoman androidin näkökulma kyseisten teemojen pohdintaan kuulostaa antoisalta, mutta Waititin näkemys on ilmeisesti eriävä. Syvemmät filosofiset sekä ajattomat että erittäin ajankohtaiset kysymykset jäävät perhedraaman ja halvan huvittelun peittoon.

Tässä dystooppisessa tulevaisuudessa varakkaille perheille tarjotaan mahdollisuus korottaa heidän lastensa älykkyyttä geenimanipulaation avulla, mutta operaation toteutus altistaa hengenvaarallisille riskeille. Klara palvoo aurinkoa kuin Jumalaa ja rukoilee tätä pelastamaan geenimanipulaation vahingoittaman Josien. Juoni käsittelee myös läheisen menetystä, uskoon kääntymistä ja teknologian avulla toteutetun Frankenstein-tyylisen reinkarnaation moraalista problematiikkaa. Nämä hedelmälliset moraaliset ja eettiset kysymykset liittyen uskontoon, biohakkerointiin, tekoälyyn ja androidien tunneälyyn ovat supistettu kapeakatseisesti vain erittäin pinnalliseksi sivuseikaksi.

Turhauttavinta Klara ja aurinko -elokuvassa on, miten Ishiguron alkuperäismateriaalin potentiaali huokuu sovituksen keskinkertaisuuden läpi. Teksti kommentoi useaa nykypäivän ilmiötä ja kriisiä, mutta Waititin tulkinta pelkistää tämän halvaksi huumoriksi ja päivänselviksi lasten oppitunneiksi. Elokuva ei uskalla jättää mitään mielenkiintoista katsojan oman tulkinnan varaan. Kuinka monta kertaa maailman yksinkertaisimpia ilosanomia, kuten ”erilaisuus on voimavara” ja ”täydellisyyden tavoittelu on turhaa”, täytyy eksplisiittisesti toistaa, että sen uskotaan painuneen aikuisen katsojan tajuntaan? Waititilla on kenties unohtunut tarinankerronnan tärkein perussääntö: Näytä, älä kerro.