How to Rob a Bank

Valkokangas

David Leitchin uusimmassa toimintaelokuvassa tehdään ruudista mämmiä.

Hollywood-tuottajat löysivät ranskalaisanarkistit

Amerikkalaista viihdeteollisuutta on aina kiinnostanut altavastaajatarinat sekä katsojia puhuttelevat moraalisesti vahvat, lakia soveltavat hahmot. Tämä yhtälö on tuottanut vuosikymmenien varrella hyvin monipuolisen kaanonin erilaisia kertomuksia, joista yksi haarauma on Robin Hood -tarinat, nuo romanttiset fabuloinnit rikkailta ryöstävistä, oikeudenmukaisista sankareista.

David Leitchin (Bullet Train, Deadpool 2) uudessa toimintadraamassa How to Rob a Bank robinhoodismit yhdistetään Occupy Wall Streetiin. Elokuvassa lapsensa menettäneen velkavanki Ryanin (Nicholas Hoult) johtama rosvojoukko valjastaa kaikki modernin yhteiskunnan spektaakkelin instrumentit tehdäkseen viestinsä selväksi: vain umpirikkaitta hyödyttävä markkinatalousjärjestelmä on purettava suoralla toiminnalla. Tiimi ryöstää ihmisiä hyväksikäyttäviä pankkeja ja tekevät ryöstöistä Youtubeen videoita, joilla he rakentavat näkyvyyttä ja kutsuvat ihmisiä mukaan liikkeeseensä.

How to Rob a Bank © 2026 Megan Schoenbachler / Amazon Content Service

Elokuva on epäonnistunut. Suurin ongelma on sen ajattelematon liitto Hollywoodin ja poliittisen elokuvaperinteen kanssa. Elokuvan historiasta löytyy vain harvoja esimerkkejä, joissa kahdella raiteella ajaminen on päättynyt miellyttävään lopputulokseen. Kaiken päälle se on toimintaelokuvana hybridiydensä takia poukkoileva ja pitkästyttävä. Vaikka se ei perustu mihinkään aiempaan teokseen, se tuo mieleen Spike Leen Oldboyn (2013) ja Billy Rayn Katseeseen kätketyn (2015) kaltaisten latteiden uudelleenfilmatisointien turhamaisuuden.

Tarinallisesti elokuva tuntuu kuin Leitch ja käsikirjoittaja Mark Bianculli olisivat lukeneet 1800-luvun ranskalaisanarkisteista, jotka perustivat Pariisiin vasemmistolaisen kommuunin, harjoittivat terrorismia ja ryöstivät yläluokan ihmisiä.

Edellä mainittuja liikkeitä yhdisti ismi suoran toiminnan propagandistisesta vaikutuksesta. Myöhemmin vasemmistolaiseen propagandaan muodostui oma elokuvallinen haara, jota ovat edustaneet Sergei Eisensteinin ja Jean-Luc Godardin kaltaiset agitoivat ohjaajat.

Kiinnostavan poliittisen elokuvan perinteen innoittaman idean Leitch ja tekijätiimi ovat kuitenkin muovanneet sentimentaaliseksi musiikkivideoteokseksi, jolla kommentoidaan nykyisen talousjärjestelmän epätasa-arvoisuuden lisäksi median voimaa. Jos poliittisen elokuvan mittarina pidetään katsojan herättämistä brechtiläisin, elokuvan illuusion särkevin keinoin, jää How to Rob a Bank pelkäksi hapenotoksi taistolaislaulujen välillä.

Se kyllä koettaa vieraannuttaa katsojaa Youtubevideo-osuuksilla pankkeja ja korporaatioita vihaavaksi kansalaiseksi – jos katsoja on sellaiseen puhutteluun myötämielinen. Vaikuttavuus kuitenkin kompastuu tyylissä ja kerronnassa. Elokuva estetisoi vastarinnan esittämisen toimintaelokuvana, mikä vesittää sen poliittisen ruudin mämmiksi. Hyväksi esimerkiksi muodostuu elokuvan kappalevalinnat. Alunperin rap rockia ja punkkia edustavat soitannat on valittu vahvistamaan elokuvan sanomaa, mutta toimintarevittelyn myötä ne vaikuttavat enemmän siltä kuin Banksyä matkittaisiin ilman hänen sanomiensa sisäistämistä.

How to Rob a Bank © 2026 SF Film Finland / Sony Pictures Releasing

Vieraannuttamisen tahaton mitätöiminen jatkuu sentimentaalisessa hahmokerronnassa. Ryhmän jäsenten perhe-elämää kuvaavat kohtaukset tuntuvat elokuvan poliittisen hapatuksen ja Heat-pastissin seassa trailereilta toisesta elokuvasta. Paradoksaalisesti aatteellisen jämäkkyyden sijaan elokuvan parasta antia on FBI-agentti Westin (John C. Reilly) ja koodari Reaganin (Zoë Kravitz) rikoskomedian muotoja ottava sivujuoni, jossa poliittisen elokuvan suora puhuttelu on häivytetty kokonaan hahmoarkin kautta tapahtuvaan sosiaaliseen tiedostamiseen.

How to Rob a Bank yrittää ammentaa (ja rahastaa) nuorten sukupolvien kasvavasta pettymyksestä nykyistä järjestelmää kohtaan. Lopputuloksena katsojalle tarjoillaan pinnallinen ja vaivaannuttava yritys jäljitellä poliittisen elokuvan sointukulkuja. Maailmassa, jossa tuloerot kasvavat, se on oikealla asialla, mutta tekee sen kiusallisen huonosti. Tulipunaiselle katsojalle se tarjoaa onttoa höttöä ja viihtymään tulleelle nauttijalle se on taas täyttä anarkiaa.

*