Savage Streets kotikatsomo

Kasarina tunnettu 1980-luku oli ainakin taannoin retrokatseen kaihoisa kohde. Tuolloinhan tehtiin parhaat action-pätkät, paras musa ja parhaimmat kompuutteriäänet, ja elämä oli, ainakin nostalgisesti hajataittavien pullonpohja-retrolinssien läpi katseltuna jotenkin hohdokkaampaa kuin nyt. Itse 80-lukua teininä talsineena ja pilottimallisten silmälasien läpi tarkastelleena voin kuitenkin vannoa, että aikakausi oli yhtä hyvä tai huono kuin mikä tahansa muukin vuosikymmen. Yksi asia kuitenkin mullisti koko kulttuurin 1980-luvulla, ja se ei ollut Commodore 64, vaan video, video, ja vielä kerran video.

On kulttielokuvia, jotka jokainen tietää, ja on kulttielokuvia, jotka jokainen jonkin tietyn alalajin harrastaja tietää. Savage Streets kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Se on puhdasverinen 1980-luvun eksploitaatio-elokuva, joka eroaa 1960-luvun eksploitaatiogenren aloittaneista American International Pictures -yhtiön tuottamista elokuvista siinä, että se pitää minkä lupaakin: on paljasta pintaa, typeriä mutta ah niin fanitettavia one-linereita, joista tarttuvimmat ja nokkelimmat jäävät elämään. Ja väkivalta on kunnon brutaalia toimintaa, jossa tekoverta ei säästellä ja sadismi nostetaan pintaan yhtenä tehokeinona muiden joukossa.

Se missä eksploitaatio-elokuvat säästivät, oli raha. Pääosan näyttelijäksi piti saada halvalla joku, jolla oli nimi mutta ei uraa. Savage Streetsin pääosaan palkattiin Manaajasta tunnettu hernerokka-paloletku Linda Blair, joka oli kohdannut entisen lapsitähden kirouksen – hän oli kasvanut isoksi. Uskottavuutta haettiin taas veteraaninäyttelijä John Vernonista, joka oli tuttu muun muassa elokuvista Likainen Harry (1971) ja Delta-Jengi (1978).

Paikka paikoin erittäin brutaali Savage Streets on juoneltaan hyvin köykäinen kostotarina, jossa Linda Blairin esittämä päähenkilö, Brenda, nirhaa pikkusiskonsa raiskaukseen ja tappoon syyllistyneet raakalaiset muun muassa jalkajousen ja karhunrautojen avulla, toki tiukkaan mustaan nahkapukuun pukeutuneena. Elokuva on eräänlainen High School -versio Charles Bronsonin tähdittämistä Väkivallan vihollinen -elokuvista, joiden toinen osa oli ilmestynyt valkokankaalle – ja videolle – vuonna 1982. Myös näissä vigilanttigenren klassikoissa kosto oli ainakin aluksi henkilökohtainen ja siten oikeutettu.

Mutta toki yliampuminen, brutaali väkivalta ja ennen kaikkea seksi, ja vieläpä mieluummin likainen, tirkistelevä seksi kuuluvat olennaisena osana kelpo eksploitaatio-elokuvaan. Samoin kökkö dialogi ja epätasaisuus tuotannossa sekä jopa huono kuvan ja äänen laatu ovat olennainen osa näitä elokuvia. Viehätyin itse elokuvassa eritoten kuvan ”videomaisuudesta”, ja koin jonkinlaisen lämpimän nostalgisen tuttuuden tunteen. Juuri tältä elokuvat näyttivät silloin joskus, ennen kuin mitään videosensuuria oli olemassakaan ja kielletyn hedelmän mehu oli tuoretta ja makeaa.

Savage Streets on ristiriitainen katselukokemus ja erittäin vaikea arvioitava millään objektiivisilla mittareilla, jos sellaisia nyt voi edes olla subjektiivisen taidekokemuksen ollessa kyseessä. Elokuva nostaa esiin ensimmäisen videosukupolven alkuperäisen dilemman: onko järkevää tai terveellistä katsoa kaikkea, mitä meille tarjotaan, ja millä suojautua, kun meno käy liian rankaksi? Brendan kuuron pikkusiskon brutaali raiskaus sadistisine jengiläisineen tunkeutui seuraavana yönä uneen saakka. Toisaalta taas koulun suihkuhuoneessa tapahtunut vähäpukeisten tyttöjen välinen kissatappelu, paljas pinta ja oikeutettu kosto olivat ehtaa eksploitaatiota parhaimmillaan. Genren määritelmään kun kuuluu olennaisena osana katsojan alimpiin vaistoihin vetoaminen.