Itty Bitty Titty Committee valkokangas

Jamie Babbitt on tullut tunnetuksi muun muassa lesboaiheisen But I’m a Cheerleader (1999) -elokuvan sekä L-koodin ja Gilmoren tyttöjen jaksojen ohjaajana. Itty Bitty Titty Committee on hänen uusi, Vinokino-festivaalilla Suomen ensi-iltansa saava tyttöenergiaa räiskyvä ohjauksensa.

Plastiikkakirurgian vastaanotolla työskentelevä Anna (Melonie Diaz) on juuri eronnut tyttöystävästään, ja valmistelee vastentahtoisesti siskonsa häitä. Hän törmää sattumalta työpaikkansa julkisivulle tihutöitä tekevään Sadieen (Nicole Vicius), joka houkuttelee Annan Clits in Action- nimiseen maanalaiseen feministitoiminnan ryhmään mukaan.

Anarkistiryhmä CIA:n jäsenten valistamana hämmentynyt Anna huomaa eläneensä lesboudestaan huolimatta normiodotusten sokaisemassa tilassa, ja alkaa räjähtävästi tiedostaa patriarkaalisten rakenteiden alistavan läsnäolon. Emansipaatio omaehtoisiin valintoihin ja elämäntapaan voi alkaa.

Itty Bitty Titty Committeessa on paljon ronskin optimistista feminismienergiaa ja samalla perinteikästäkin ihmissuhteiden setvimistä, perheen merkityksen pohdiskelua ja lesboidentiteettien monipuolista kirjoa. Elokuvassa on haluttu käsitellä montaa moraalista tulokulmaa niin kollektiivisen kuin yksilön toiminnan kannalta.

CIA:n anarkismia ei syvän moraalisesti pohdita, joskaan se ei myöskään täytä vakavia terrorismin tai tuhoamisen piirteitä. Toiminta kohdistuu julkisiin tiloihin ja paikkoihin, eikä henkilöidy yksittäisiin ihmisiin. Elokuvan sanoma on, että feministiselle aktivismille on kysyntää ja paikkansa. Tähän on helppo yhtyä, kun hieman katselee tätä maailmanmenoa ja uskaltaa kyseenalaistaa muutamia valtarakenteita.

Välillä valutaan valistus- ja opetusvideomaiseen feminismin oppituntiin Sulamith Firestonesta Angela Davisiin. Tämä tuntuu hieman päälle liimatulta, mutta toimii kaiketi kiinnostavien anekdoottien muodossa vähemmän feminismin historiaa tunteville.

Elokuvassa hämää se, että CIA:n tempaukset ja muidenkin asioiden loksahtamiset ovat helppoudessaan epäuskottavia. Toisaalta elokuvan optimismi on tervetulleen raikasta, kun maailmassa on muutoin kyynisyyttä ihan riittämiin. Särmikkäät hahmot voittavat puolelleen elokuvan edetessä ja ovat rakastettavia ärsyttävinekin piirteineen. Reipas rock-rytke rytmittää elokuvaa mukavasti Le Tigren ja Bikini Killin kaltaisten veteraanimuijayhtyeiden musiikilla.

Silti kokonaisuus jää hajanaiseksi. Elokuvassa olisi voitu keskittyä syvemmin johonkin teemaan, eikä räiskiä vähän sinne tänne. Vaikka Annan herääminen ympärillään ilmeneviin epäkohtiin on onnistuttu välittämään mukava pilke silmäkulmassa, ihmissuhdekiemuroissa sorrutaan kliseisiin ja vähän liian helppoihin ratkaisuihin.

Annan kasvutarina on liian tiivis ja järjestelmällinen ollakseen uskottava. Elokuvassa kun on jokseenkin dokumentaarisia piirteitä mustavalkoisuutta ja rakeisia videokamerapätkiä myöten. Kuitenkin Annan vilpitön innostuneisuus ja usko parempaan on koskettavaa ja lämpimän humoristista, tärkeän aatteen valjastamana.