Satimessa valkokangas

Lähimmäisen yllättävä, traaginen menetys lyö kourallista Mainen pikkukaupungin ihmisiä. Pala elämästä kuolee, sieluja haavoittuu. Isä, äiti ja rakastettu upottautuvat kukin omaan henkiseen tilaansa. Ei enää hetkeä mistä tarttua. Läpi haaleiden verhojen puhaltaa kevyt tuuli äänettömiin huoneisiin. Amerikkalaisissa elokuvissa puhuu harvoin hiljaisuus. Todd Fieldin ohjaus Satimessa lähestyy keskittyneesti surun, vastuun ja moraalin alttaria. Siellä enkelikasvoisten kuoro laulaa kuolemasta. Siellä ei auta hengenmies, joka puhuu Herran tutkimattomista teistä - ei auta, sillä tuska on liian raastavaa.

Kanadalaisen Atom Egoyanin elokuvat palaavat mieleen, eritoten The Sweet Hereafter, kertomus pikkukaupungista, jota lasten kuolemat varjostavat. Egoyanin teoksessa Ian Holmin tulkitsema ikääntyvä mies on kadottanut otteen elämästään ja etsii sitä kärsivien ihmisten maalta, kylmästä, lumisesta paikasta. Todd Fieldin kamera ajaa kyyristyneeseen mieheen, jonka on nostettava itsensä, vaimonsa ja heidän suhteensa uudelle jalustalle.

Elokuva omaa puolituntisen, huikean intensiivisen avausjakson, jonka keskipisteenä toimii avioparin komea kaksikymppinen poika Frank, innokas kalastaja ja herkkä taiteilijasielu. Pojalla on suhde itseään vanhempaan naiseen, joka on eronnut väkivaltaisesta miehestään, mutta joka virallisesti on yhä naimisissa tämän kanssa. Elokuva pysähtyy laukausten ääniin. Frank makaa kuolleena tyttöystävänsä kotona, naisen aviomies astelee vierellä ase kädessään.

Oikeusistuimessa pojan surmaaja pääsee vapaalle jalalle takuita vastaan, odottamaan oikeudenkäyntiä, joka todennäköisesti tuomitsee hänet vankilaan vain muutamaksi vuodeksi, kuolemantuottamuksesta. Kuvassa Frankin isä, lääkäri Matt Fowler, sekä äiti, Ruth. Tom Wilkinson ja Sissy Spacek ilmentävät loistavasti hahmojen sisäänpäin kääntynyttä raivoa, epätoivoa ja ahdistusta. Mies mittaa itseään sillä, kykeneekö suojelemaan lähimmäisiään, suojelemaan oman perheen tilaa, rakastetun hyvinvointia. Oma ja vaimon henkinen tuska huutaa raukeamista. Ilman sitä uuden alku tuntuu mahdottomalta.

Alain Dubusin novelliin pohjautuvan Satimessa-elokuvan juoni on minimaalinen, lähes olematon. Teos elää ihmisistä, katseista, eleistä, hienovaraisista kosketuksista. Se on moraalista pohdintaa, ristiriitoja, aikaa. Se ei tarjoa ryöppyäviä tunnemyrskyjä, vaan lakonisuutta ja tuskaa, joka yrittää huutaa, mutta ei saa ääntä aikaiseksi. Aiemmin lyhytelokuvia luoneen, parhaiten näyttelijänä (mm. Kubrickin Eyes Wide Shutin pianistina) tunnetun Fieldin kerronta on sofistikoitunutta, muttei ylemmyydentuntoista. Ihminen on läsnä kaiken aikaa. Ja jo sen tähden Satimessa lukeutuu vuoden elokuviin.