I Am Number Four valkokangas

”Meidän ei ole vain yhdistyttävä, vaan ajettava ne muukalaiset pois – kaikki. Jawohl! Katkase!” tokaisi edesmennyt aluekomentaja Arje. Samalla kannalla ovat ulkoavaruuden vinkeät ilkimykset mogadoriaanit, jotka tosin ovat muukalaisia itsekin. Mutta harvapa meistä on täydellinen.

Kuulapäiset mogadoriaani-humanoidit tekivät täsmäiskun Lorien-planeetalle, jolta pääsi karkuun vain yhdeksän lasta ja heidän suojelijansa. Selittämättömästä syystä lorienilaiset muistuttavat täysin ihmisiä paria jännää tatuointia lukuun ottamatta, joten maapallo oli luonteva pakopaikka. Koska yhdeksän ipanaa ovat ”valittuja”, niin ei kun mogadoriaanit vain perään ja lapsia jahtaamaan. Jahti on kuitenkin sen verran tehotonta, että osa lapsista ehtii varttua teineiksi ja päästä jenkkilukioiden kliseiseen maailmaan.

Tarinan keskiössä oleva alien-teini ”numero Nelonen” (Alex Pettyfer) on jo tottunut vaihtamaan maisemaa useasti, mutta Ohiossa nelkku törmää paitsi lukion pullistelevaan jenkkifutis-ilkimykseen ja koulukiusattuun ufotutkijanörttiin myös elämänsä rakkauteen Sarahiin (Dianna Agron). Hollywoodin siirappisten viihderomanssisääntöjen mukaan jokaisella päähenkilöllä on vain yksi Se Ainoa Oikea, ja onkin kätevää, että lorienilaiset rakastuvat elämänsä aikana vain kerran ja ikuisesti.

Tosirakkaus pitää Nelosen aloillaan pikkupaikkakunnalla sillä välin, kun mogadoriaanit lähestyvät, mutta samalla Nelonen tekee Ryhmä-X:t ja kehittää salaperäiset yliluonnolliset mutanttivoimat, kuten supervahvuuden, -kestävyyden ja -nopeuden sekä bonukseksi vielä Rautamieheltä inspiraationsa saaneet repulsorisäteet kämmeniin. Niillä kelpaa lätkiä nahkafetissistä kärsiviä, perin vihamielisiä ulkoavaruuden maahanmuuttajia turpaan. Rotusota on aina paikallaan!

Elokuva perustuu salanimellä kirjoitettuun nuortenkirjaan, johon on tulossa suosion myötä lisää jatko-osia. Tietyistä tarinallisista yhtymäkohdista huolimatta I Am Number Four ei ole mikään Twilight – Houkutuksen kaltainen kalkkuna, sillä dialogi, juoni ja tarinan vetovoima on kertaluokkaa parempaa. Vaikka lopputulos ei ole pahimmasta päästä, teos on lähinnä valju. Esimerkiksi toisesta supervoimaisesta teinistä kertova kankeahko Jumper on kutakuinkin samaa kaliiberia.

Tarinan vaiheet, henkilöhahmot ja asetelmat ovat tuttuja aiemmista samantyyppisistä teoksista, kuten myös näyttelijöiden taipumus tuijottaa vastapariaan intensiivisen romanttis-psykoottisesti. Toiminta/scifi-pohjaiselta nuortenelokuvalta ei tietysti mitään yltiörealismia muutenkaan odota, mutta tekisi terää nähdä lukiokohtauksissa edes joskus pari lihavaa läskiä, sillä yhdysvaltalaisethan ovat maailman lihavin kansa. Toisinaan tulee ikävä John Hughesin kaltaisia nuorisokuvauksen mestareita, joiden töissä jokainen teini ei ollut ulkoisesti missi, miesmalli tai muu muotovalio, ja jossa henkilöhahmoilla oli muitakin ominaisuuksia kuin vain heidän edustamansa stereotyyppi.

Toisaalta elokuva ei pyrikään olemaan turhan vakavasti otettava eikä tavoittele kuuta taivailta. Kun tavoitteet ovat tarpeeksi matalalla, ne tulee helpommin myös saavutettua. Sen I Am Number Four tekee olemalla tarkoituksellisen simppeliä ja kevyttä kertakäyttöviihdettä, supervoimaista teinihömppää. Teoksen puitteiden tuttuus ja turvallisuus saavat katsojakohderyhmänsä pysymään mukavuusalueensa sisällä poppareita syömässä ja ylipitkiä, tietokonepeleiltä näyttäviä toimintakohtauksia tuijottamassa.