Human Nature - luonnon pikku oikkuja valkokangas

Vyötärönalusjutuillekin on löydettävissä teinielokuvia ja pierukomedioita älyllisempi konteksti. Vaikka Human Nature ei älyllisyydellään briljeeraakaan, niin hetkittäin elokuva piiskaa osuvia oivalluksia pikkuporvarillisista tapanormeista ja pidättäytyneisyydestä. Mikään uusi oivallus ei ole se, että sivistyksen tehtävä on vain hillitä luonnollisia halujamme. Ilman hallittuja käyttäytymiskoodeja vilistelisimme vain kedoilla kukasta kukkaan ilman sen johdonmukaisempia tarkoitusperiä. Kieltämättä tällainen elämäntapa vaikuttaa silloin tällöin kiintoisalta, varsinkin elämänhaluongelmia aiheuttaneiden markettimatkojen jälkeen.

Being John Malkovichinkin käsikirjoittaneen Charlie Kaufmanin tarinassa on monta onnistunutta koukkua. Problematisoinnin kohteena on juuri ihmisen, sivistyksen ja luonnon välinen kolmiodraama. Aihe on ollut akuutti koko sivistyneen ihmisyhteisöllisyyden historian ja tulee sitä olemaan vielä pitkään. Siinä missä taidamme kultaisen käytöksen salat, riehuu seksuaalisuudessamme yhä edelleen rehellinen apinan raivo. Ihmisen ja apinan erottava kromosomi on taannut meille älyllisyyden etumatkan serkkuihimme, mutta toisaalta tällä etumatkalla on ollut monta kyseenalaista sivupolkua, joista ihmisen kieroutunut seksuaalisuus ei ole niitä vähäteltävimpiä.

Takertuminen ihmisen tarpeeseen olla vapaa, varsinkin seksuaalisessa korostuksessa, voi äkkiseltään tuntua jopa päälleliimatun typerältä, kun samalla olisi tarjolla fiksumpiakin sivujuonteita yksilön itseisarvosta ja ties mistä ajankohtaan sopivasta höpinästä. Pitäisin kuitenkin tarinan vahvuutena juuri pitäytymistä seksuaalisuuden keskiössä, sillä monet yksilön hyväksyntään ja omaan arvoon liittyvät asiat ovat perin juurin linkitettyjä juuri vyötärönaluskäyttäytymiseen. Sivistyneisiin tapoihinsa orjuutetut ihmiset eivät aina muista tiedostaa luomakunnan vahvinta viettiään, lisääntymishalua, jolle ihminen on kaikessa etevyydessään kehittänyt mitä erilaisempia ilmenemismuotoja. Niin, ja älyllisen kehityksemme eräs mittavampia sivuvaikutuksia on ollut lisääntymisemme tehokkuuden yletön maksimointi, yli jopa luonnollisten kestorajojen.

Human Nature kirmailee teemoillaan varsin mielenkiintoisessa tiheikössä, mutta kerronnallisessa toteutuksessa tekele rämpii upottavassa suossa. Elokuvan ohjauksesta on vastannut lähinnä Björkin musiikkivideoiden ohjaimissa kunnostautunut ranskalaismies Michel Gondry, jolle Human Nature on ensimmäinen Amerikan tekele. Gondry ei saa oivaltavaa tarinaa kerronnallisesti toimimaan. Kokonaisvaltaista katsomisjännitettä ei synny, sillä elokuva on vain kokoelma hyviä ja huonoja kohtauksia, joiden välille ei synny tarinaa eteenpäin vievää kerronnallista jatkumoa. Elokuva olisi vaatinut ohjaimiinsa räävin visionäärin kuivan ja tekonokkelan ranskalaisen sijaan. Lopputulos on nyt omasta tyylistään epätietoinen sekamelska, johon katsojan on vaikea solmia juuri minkäänlaista suhdetta.

Tosin, koko tematiikka on oikeastaan tyhjennetty jo kotimaan televisioviihteessäkin, Frank Pappaa lainatakseni: "Tähän ei eläin pysty."