Holy Spider valkokangas

Iranilaissyntyinen Ali Abbasi ohjasi debyyttinsä Shelleyn (2016) jälkeen ruotsalaiskirjailija John Ajvide Lindqvistin tarinaan pohjautuvan elokuvavan Raja (Gräns, 2018). Siinä yhdistyivät hienosti rakkaustarina, pohjoismainen kansantarusto, luontomystiikka ja inhorealistinen rikostarina. Elokuva esitti kysymyksen, mikä on ihminen, ja otti samalla kantaa erilaisuuden hyväksymisen puolesta.

Kolmannessa pitkässä ohjauksessaan Holy Spider Abbasi siirtyy synnyinmaahansa Iraniin, ja rikoksen poluilla ollaan jälleen. Abbasi on ollut myös käsikirjoittamassa tosipohjaista tarinaa sarjamurhaajasta, joka sai tuomion Iranin pyhässä kaupungissa Mašhadissa tehdyistä kuudestatoista prostituoidun murhasta vuosina 2000–2001. Abbasi ei ole peitellyt sitä tosiasiaa, että Holy Spider osallistuu Iranissa käytävään sivistyneeseen keskusteluun naisten asemasta yhteiskunnassa.

Elokuvan keskiössä ovat murhia tekevä rakennustyöläinen ja perheenisä Saeed sekä niistä raportoimaan pääkaupungista saapunut naistoimittaja Rahimi. Vaikka toimittajan sukupuolella ei pohjoismaisessa oikeus- ja hyvinvointivaltiossa ole merkitystä – tai ei ainakaan pitäisi olla – sillä on suuri merkitys Iranissa. Sukupuolten välinen epätasa-arvo puskee läpi koko elokuvasta, ja se onkin pääteema, eivät suinkaan murhat ja niiden selvittely, jotka muodostavat juonen rungon.

Vanhoillisen uskontulkinnan lonkeroiden sekoittuminen kaikkialle nousee toiseksi tärkeäksi teemaksi. Sen ihmisten mieliä hallitseva ja korruptoiva kuristava ote on kaikkialla. Uskonnolla voi perustella mitä tahansa, myös tappamista, kuten sodista olemme oppineet.

Pelin henki tehdään selväksi jo elokuvan alkupuolella, kun Rahimi saapuu kaupunkiin ja yrittää kirjautua hotelliin ilman miesseuralaista. Yhtäkkiä huonevarausta ei tahdokaan löytyä, onhan peräti epäilyttävää, että nainen olisi yksin liikkeellä. Onko hän peräti huono nainen? Länsimaista ihmistä, joka on tottunut tasa-arvon käsitteeseen, alkaa elokuvan edetessä ahdistaa yhä enemmän kulttuurin erilaisuus, jota voisi kutsua vaikkapa epätasa-arvoksi, epäoikeudenmukaisuudeksi, naisvihamielisyydeksi tai silkaksi hulluudeksi. Onneksi elokuvaan on käsikirjoitettu sentään yksi kunnollinen mieshahmo, Rahimin toimittajakollega Sharifi (Arash Ashtiani).

Samaan aikaan kun Rahimi joutuu yhä syvemmälle tutkimiensa naismurhien syövereihin, touhuaa murhaaja omiaan. Saeed on sekaisin päästään, mutta hänen hulluudessaan on sekä metodi että motiivi. Saeed haluaa tuntea olevansa joku tärkeä, hän haluaa olla marttyyri. Saeed on Iranin-Irakin sodan veteraani, ja hän olisi halunnut olla marttyyri, kuolla sodassa. Kun tätä kunniaa ei hänelle suotu, hän alkaa puhdistaa oman kaupunkinsa katuja prostituoiduista, joilta Saeed on omassa mielessään riistänyt kaiken ihmisarvon.

Saeed perustelee hirveitä tekojaan sillä, että hän tekee näin toimiessaan jollain kieroutuneella tavalla kunniaa uskonnolle. Liian pitkät otokset kuolevien ihmisten kasvoista symboloivat katsojalle kulttuurin tukahduttavaa kuristusotetta naisista, siitä että vahvemmat haluavat aina ja ikuisesti sortaa ja alistaa heikompia.

Tarina kertoo, että Saeed olisi pimahtanut, kun joku oli vihjaissut hänen vaimonsa olevan prostituoitu. Niin tai näin, Saeed jää lopulta kiinni Rahimin ansiosta. Oikeudenkäynti on omanlaisensa näytelmä, jossa yhteiskunnan vanhoillisen kaartin naisvihamielisyys pääsee näkyviin ja kuuluviin oikein kunnolla. Saeed onnistuu välillä vetäisemään oikeussalissa stand up -komiikkaa todistaessaan tekemistään murhista, ja yleisöä naurattaa hersyvästi. Kaduilla osoitetaan mieltä Saeedin puolesta, hänhän on kunnian mies.

Toimittaja Rahimia näyttelevä Zar Amir-Ebrahimi palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla parhaan naisnäyttelijän palkinnolla.