Green Book valkokangas

Kun New Yorkin italialainen Tony Vallelonga otti 1960-luvun alussa pestin tummaihoisen pianisti Don Shirleyn autokuskina, oli se aikanaan perin poikkeuksellista. Keskinäiset ennakkoluulot kuitenkin selätettiin ja miehistä tuli konserttikiertueen myötä elinikäiset ystävät. Tästä tositarinasta Peter Farrelly on ohjannut elokuvan Green Book (2018).

Farrelly on tullut tutuksi lähinnä kreisikomedioistaan, kuten Sekaisin Marista (1998) ja Nuija ja tosinuija (1994). Green Bookiinkin hän ottaa itselleen tutun komediallisen otteen, mutta astetta draamallisemmin, onhan aihekin vakavampi. Painotus on ennen kaikkea kahden erilaisista taustoista tulevan miehen keskinäisessä kemiassa ja henkisessä kasvussa avoimen rasistisessa 1960-luvun syvässä Amerikassa.

Don Shirley (1927–2013) oli Venäjälläkin klassista koulutusta saaneena sekä psykologian tohtorin paperit hankkineena mustana pianistina aikanaan varsinainen anomalia. Hän ei istunut afroamerikkalaisen r’n’b -musiikin ja kulttuurin maailmaan, mutta oli niinikään valkoiselle wasp-luokalle esiintyessään eksoottinen viihdyke, jonka sopi kyllä soittaa, mutta joka ei saanut käyttää samaa wc:tä kuin valkoiset, saati illastaa yleisönsä joukossa.

Näitä härskin syrjiviä tapauksia elokuva vilisee. Valitettavasti ajat eivät ole lopulta juuri muuttuneet. Green Book tuleekin erittäin sopivaan aikaan, jälleen kerran muistutuksena siitä, että tasa-arvo ei ole mikään itsestään selvä asia, joka on koherentisti saavutettu vaan sitä pitää vaalia teoin ja sanoin jatkuvasti.

Shirley (Mahershala Ali) halusikin palkata kiertueelleen etelävaltioihin Tony ”Lip” Vallelongan (Viggo Mortensen) kaltaisen karskin kaverin, joka pystyisi toimimaan epäröimättä Shirleyn henkivartijana, jos ja kun ongelmia tulisi. Ja niitähän tuli. Tony oli jo tottunut hoitelemaan ikäviä tilanteita yökerhohommissaan kotipuolessa.

Green Book on todellisista kipupisteistään miellyttäväksi ja lämminhenkiseksi draamakomediaksi riisuttu, ja ongelmaksi nousee näin ollen myös epäuskottavuus. Tony nähdään alussa kulttuurilleen ja ajankuvalleen uskollisena, ennakkoluuloisena ja väkivallalla asioita ratkovana Brooklynin italialaisena maailmassa, jossa raha, oikeat suhteet ja nyrkki puhuvat. Kotona tosin sujuu pehmeämmin.

Otettuaan pestin Shirleyn kuskina kaksikon suhde kuitenkin asettuu uomiinsa samoin tein. Vastakohdille ja keskinäiselle kitkalle perustuva kemia on tämän tyyppisissä kasvutarinoissa tai parivaljakkoelokuvissa usein perusasetelmana, ja sillä luodaan perinteisesti kutkuttaviakin ristiriitoja henkilöhahmojen välille.

Harmi vain, että Green Bookissa tämä asetelma on riisuttu todellisesta kosketuspinnasta, ja kaikki käy siirappisen särmättömästi ja kädenlämpöisesti. Tonysta tulee hetkessä Shirleyn vankkumaton suojelija ja pelastaja, joka kaiken lisäksi vielä tutustuttaa sivistyneen mutta jäyhän pianistin ”omaan” kulttuuriinsa, ruokailutottumuksia ja Aretha Franklinia ja Little Richardia myöten.

Toki kulttuurisen identiteettinsä kanssa painiskeleva Shirley pistää omalla tavallaan takaisin ja lainaa kielenlahjojaan Tonylle, joka hurmaa kirjeillään kotona odottavan vaimonsa (Linda Cardellini) ja koko suvun. Koomisia hetkiä koetaan, kun Shirley koettaa opettaa Tonya ääntämään ja puhumaan vähemmän juntisti. Näin kiinnostavasta todellisesta tarinasta olisi kuitenkin toivonut näkevänsä rohkeamman, rehellisemmän ja karkeamman kuvauksen, johon siinä eittämättä olisi mahdollisuutensa ollut.