Fuocoammare – Tuli merellä valkokangas

On käsillämme olevasta pakolaiskriisistä ja sen ratkaisemisen tavoista mitä tahansa mieltä, lienee mahdotonta kiistää sen aiheuttamaa inhimillistä tuskaa. Eritreassa syntynyt, mutta Italiaan lapsena asettunut Gianfranco Rosi yrittää asettua helmikuussa Berliinin elokuvajuhlilla palkitulla elokuvallaan Fuocoammare – Tuli merellä niin tavallisten eurooppalaisten kuin sotaa pakenevien pakolaisten nahkoihin, mutta kokonaisuus on yksittäisiä kohtauksia lukuun ottamatta vaisu ja tunteeton.

Pieni Lampedusan saari Välimerellä nousi yhtäkkiä pakolaiskriisin keskiöön, kun sen rannikolle upposi monia pakolaisia kuljettaneita aluksia. Vain 20 neliökilometrin kokoinen saariyhteisö sai kannettavakseen kohtuuttoman taakan. Elokuva kuvaa rinnastusten kautta niin kalastajaperheen arkea, lääkärin ja pelastustyöntekijöiden epätoivoisia urotöitä kuin pakolaisten hätää.

Vaikka Fuocoammarea onkin nimitetty dokumenttielokuvaksi, on se mielestäni lähempänä tarkasti käsikirjoitettua dokufiktiota, sillä siitä puuttuu aito rosoisuus, rumuus ja kaoottisuus. Vaikka ratkaisu aluksi voikin vaikuttaa vesitetyltä fiktion ja dokumentin välimuodolta, tietynlainen etäisyys on toisaalta vain hyväksi käsiteltäessä näin raskaita aiheita. Taiteessa ristiriitaisesti juuri etäännyttäminen tuottaa yleensä parhaita tuloksia, kuten vaikkapa animaationa kerrottu raastava tarina Tulikärpästen hauta (1988).

Rosi on selvästi halunnut asettaa katsojan miettimään, mitä yhteistä on viattomasti Lampedusan metsiköissä kertakäyttömukeja ritsalla ammuskelevalla Samuele-pojalla, uppoavasta laivasta nostetulla nestehukkaan kuolevalla miehellä ja häntä hoitavalla lääkärillä. Lakoninen vastaus kuuluu: he ovat kaikki ihmisiä, joilla on ihmisarvo. Siihen yhtäläisyydet luultavasti päättyvätkin, eikä elokuva pureudu kehenkään heistä syvemmin.

Tässä on syy, miksi Fuocoammare ei onnistu koskettamaan: se on etääntynyt inhimillisestä tragediasta aivan liiaksi, muttei kuitenkaan niin paljon, että katsoja kykenisi näkemään suuremman makrotason kokonaisuuden. Se ei onnistu käyttämään rinnastusta temaattisena elementtinä tai viestinvälittäjänä, vaan ainoastaan yksittäisinä kuvina, jotka soljuvat katsojan eteen juuri mitään kertomatta itse elokuvan käsittelemästä aiheesta.

Yksittäiset kuvat ovat kuitenkin monesti kauniita ja niihin on helppo uppoutua – vain huomatakseen, että taustalla riehuu suuri inhimillinen kriisi. Kenties tämä olikin Rosin tarkoitus alusta alkaen: hämätä katsojaa huomaamaan oman välinpitämättömyytensä. Tässä vaiheessa, noin puolessavälissä elokuvaa huomasinkin miettiväni kriisin johtaneita suurempia syitä ja suurvaltojen täydellistä piittaamattomuutta, jotka johtavat yksittäisten ihmisten kärsimykseen.

Kohtaus, jossa pelastustyöntekijät repivät rajusti viimeisiä hengenvetojaan vetävän miehen pelastusveneen kyytiin, sai minut miettimään ihmisyyden ja empatian rajoja – kunnes seuraavat kuvat merestä rauhoittivat minut ja vetivät takaisin samaan turvalliseen piittaamattomuuteen, jossa minun kaltaisteni etuoikeutettujen keskiluokkaisten on niin rauhoittavaa lillua.

Jos Fuocoammarea tarkastelee yhteiskunnallisena puheenvuorona, sitä voisi verrata naiivin maailmanparantajan viitan hartioiltaan karistaneeseen kaiken nähneeseen avustustyöntekijään, joka kaikesta huolimatta pitää puhetta YK:n yleiskokouksessa. Kaikki tietävät, mitä tapahtuu, mutta juuri mitään ei kuitenkaan pystytä tekemään. Tähän Fuocoammare asettuu, kyynisyyden ja idealismin hämärälle rajamaalle. Siksi se varmaan onkin niin mitäänsanomaton, ja teatterista poistuessani päässäni soi lopputekstien tarttuva musiikki, joka on lainannut nimensä elokuvalle. Kuinka ironista ja välinpitämätöntä.