Elio valkokangas

Pixarin elokuvilta on totuttu odottamaan innovatiivista animaatiota ja suurten tunteiden täyttämiä tarinoita. Viime vuosina aiheet ovat kaventuneet jatko-osien myötä, mutta jopa ne on tehty yleensä taidolla. Disneyn alabrändinä toimiminen ei ole vienyt Pixarin omaleimaista tyyliä, mutta varsinkin koronavuosien jälkeen levityksessä on paikoitellen sivuutettu elokuvateatterit ja animaatiot on laitettu suoraan suoratoistoon. Elio tuntuu suoratoistojen toppaukseksi tarkoitetulta sieluttomalta täytteeltä, ja teattereihin se tuli hiljaisuuden saattelemana.

Elion vanhempien kuoltua hänellä on tunne, että maapallolla ei ole enää ketään, joka ymmärtäisi häntä. Siispä huomio pitää suunnata muualle ja Elio ryhtyy määrätietoisesti etsimään yhteyttä muuhun universumiin Olga-tädin vastustelusta huolimatta. Elio saa kuitenkin huomata, että elämä ulkoavaruudessa ei ole yhtään sen mutkattomampaa kuin Maassa, eikä kukaan selviä yksin.

Toisin kuin Pixarin elokuvilta on totuttu odottamaan, Elion tarina on hyvin suoraviivainen ja henkilöhahmojen motiivit paperinohuita. Elion ja tädin välisille karikoille tarjoillaan syyksi vain kuolleet vanhemmat ja muutkin hahmot ovat yhden määrittävän asian ympärille rakennettuja. Tarina tuntuu kompromissilta ja projekti onkin vaihtanut ohjaajia pitkin matkaa. Jäljelle on jäänyt vain elokuvan luuranko ilman luonnetta. Vaikka tarinan kantava teema on oman yhteisön luominen ja toisiin luottaminen, nousee se osaksi tarinaa liian loppumetreillä.

Joskus yksinkertainen juoni voi toimia, kun elokuva on suunnattu perheen pienimmille, mutta siihen Elio tuntuu hieman liian jännittävältä. Universumin tuhoa enteilevät sodat tuodaan maapallolle, mikä jatkaa elokuvan oudon militaristista virettä. Olgan työpaikka armeijassa näyttelee suurta osaa elokuvassa, joka tuntuu oudolla tavalla mainostavan Yhdysvaltojen puolustusvoimia. Vaikka konfliktit voidaankin elokuvassa ratkoa puhumalla, on taustalla pyörivä militaristinen maailma lievästi kummallinen lisä lastenelokuvaan.

Elio on animaatioltaan keskinkertainen ja tummasävyinen. Universumin värikkäät oliot tuovat elokuvaan hieman valoa, mutta yhdistyneiden universumien mukanaan tuomaa visuaalista ilottelua on elokuvassa vain vähän. Yöllinen maailma jää tasapaksuksi, eikä animaatio jäljessä ole tilaa yksityiskohdille. Elio tuntuu olevan suunnattu suoratoiston täytemateriaaliksi, ei valkokankaille.

Eliossa tuntuu olevan liian monta kokkia soppaa varten. Sen kokonaisuus tuntuu kompromissin kompromissilta. Tapahtumat ovat toisistaan irtonaisia ja loppua kohden löydetty sanoma yhteisöllisyydestä on päälle liimattu. Elokuva ei ole löytänyt tasapainoa lastenelokuvan ja kokoperheenelokuvan välillä. Lopputuloksesta tulee mieleen DreamWorksin keskinkertainen Vihdoin kotona (2015), jossa sentään oli enemmän väriä ja eloa kuin Eliossa.