Doomsday valkokangas

Ei tarvitse paljoa arvuutella mitä elokuvia Neil Marshall on muksuna tiiraillut. Mad Max 2 – Asfalttisoturi (1981) on taatusti ollut katselussa, samaten John Carpenterin tuotanto. Walter Hillin mestariteos Soturit (1979) sopii joukkoon myös. Väkivaltaa, punkkareita, nahkaa, roskaa. Nyt Marshall haluaa tehdä kunniaa rakkaille elokuville.

Doomsdayhin onkin onnistuttu tunkemaan viittausta viittauksen perään ja asennekin on tarpeeksi roskainen ja reteä. Pitkänpitkästä muistilistasta on kuitenkin omaperäisyys unohtunut. Aika iso miinus, varsinkin kun viittauksen kohteena olevissa elokuvissa on persoonallista otetta roppakaupalla.

Brittiläinen Marshall on aiemmin ohjannut kaksi kiinnostavaa kauhuelokuvaa. Dog Soldiers (2002) on testosteronintäytteistä ihmissusitoimintaa, Loukussa (2005) puolestaan suljettuihin tiloihin ja kasvavaan epätoivoon perustuvaa kauhuilua. Itsensä toistamisesta ei miestä voi ainakaan syyttää. Yhteisiäkin tekijöitä elokuvilla on, tärkeimpinä ylenmääräinen läträäminen veren kanssa sekä pienen joukkion nostaminen elokuvan keskiöön.

Doomsdayssa pääosaan tosin on nostettu Rhona Mitran näyttelemä sotilaspimu, jonka yhtenä monista esikuvista on ollut Carpenterin Pako New Yorkista -elokuvan (1981) Snake Plissken. Vaikka Mitra onkin muodollisesti pätevä, ei hänellä ole tarpeeksi pilkettä silmäkulmassa kannattelemaan tällaista itsetarkoituksellista roskaelokuvaa.

Tuomiopäivä koittaa, kun tappava virus pääsee valloilleen Englannissa. 28 päivää myöhemmin (2002) tulee välittömästi mieleen, mutta lähtökohtia lukuun ottamatta elokuvissa ei ole paljoakaan samaa. Virus leviää Skotlannista käsin, joten loogisena ratkaisuna on julmetun kokoisen muurin rakentaminen saarivaltion pohjoisosan ympärille ja asian jättäminen sikseen. Kunnes muutamaa vuosikymmentä myöhemmin virus palaa, ja pohjoisesta täytyy lähteä hakemaan parannuskeinoa.

Elokuvasta ei sen enempää kannata paljastaa, koska osa mielihyvästä tulee Marshallin aivoitusten paljastumisesta. Julmetusti liioitellut bensaräjähdykset, verellä lotraus ja keskiaikaiset ritarit ovat vain osa annista. Kovinkaan paljoa järkeä ja johdonmukaisuutta ei Doomsdayssa ole. Tämä ei tietysti ole ollut tarkoituskaan, ja paikoitellen elokuva onkin mukaansatempaavan maaninen. Esikuvat ovat erittäin kohdallaan, joten onnistuneita hetkiä on pakostakin mukana. Marshallilla ei kuitenkaan ole tarpeeksi omaa otetta mukana, sellaista mikä nosti Tarantinon ja Rodriguezin Grindhousen pelkästä kunnianosoituksesta miesten näköiseksi elokuvaksi.