Hellboy valkokangas

Vähänpä tiesi suuri bardi Shakespeare aikoinaan, että hänen kuuluisimpia monologejaan saatettaisiin käyttää yli 400 vuotta myöhemmin epäonnistuneen ja tarpeettoman yhdysvaltalaisen tusinatekeleen laadulliseen kuvaamiseen. Macbethin monologi kuitenkin kiteyttää tuoreimman Hellboyn kutakuinkin täydellisesti. Se on hullun loru, täynnä huutoa ja vimmaa, mutta mieltä vailla (suomentanut Matti Rossi 2004).

Vuosina 2004 ja 2008 omintakeiset tekijämiehet löysivät toisensa, kun Mike Mignolan sarjakuviin perustuva Hellboy päätyi valkokankaalle Guillermo del Toron ohjaamana ja Ron Perlmanin karskisti mutta herkästi esittämänä. Demonitaustainen mutta ihmisten kasvattama Hellboy seikkaili myyttisten olentojen ja vaarallisten hirviöiden maailmassa, jonka luomiseen del Toron mielikuvitus ja visuaalinen osaaminen olivat omiaan. Vaikka Hellboyn hahmot eivät del Toron omia luomuksia olleetkaan, hän kykeni elävöittämään sekä miljöön että hahmot persoonallisen sympaattisella tavallaan.

Hellboy-elokuvat eivät kuitenkaan olleet rahallisesti huippumenestyksiä, joten tuotantoyhtiöiden pukumiehet eivät halunneet antaa del Torolle mahdollisuutta tehdä Perlmanin kanssa vielä kolmatta elokuvaa. Seuraavasta filmatisoinnista päätettiin tehdä tarinan uudelleen käynnistävä reboot. Vuosikymmenen jahkailun jälkeen sen ohjaajaksi kiinnitettiin keikkamies Neil Marshall.

Hyvin harvakseltaan teatterielokuvia ohjannut Marshall on parhaiten tunnettu yliarvostetusta The Descent -kauhuelokuvasta (2005) sekä eri televisiosarjojen ohjauksista. Marshall ei yleensä pääse ohjauksissaan pintatasoa syvemmälle vaan hän on keskittynyt säikyttelykauhuun ja suorasukaiseen toimintaan, joka menee muun tarinan edelle. Toki ensisijaisesti hän tekee keikkatyöntekijänä mitä käsketään ja mitä kulloinenkin franchise vaatii.

Se on Neil Marshallin eduksi sanottava, että hänen oma ohjauksellinen linjansa on uudessa Hellboyssa selkeä. Hellboy edustaa juuri sellaista lajityyppiä, johon Marshallin rahkeet riittävät. Teos on juoneltaan sekava, yltiöväkivaltainen ja keskinkertaiselta tv-tuotannolta vaikuttava tekele. Pintapuolinen näennäinen rankkuus ei onnistu peittämään alleen sitä, että siinä ei ole hahmoja syventäviä nyansseja tai tarinallista yksityiskohtien tajua, joka yhtään syventäisi putkijuoksua seuraavasta nujerrettavasta hirviöstä toiseen.

Hellboyn uudelleentulkinta valkokankaalla on yksioikoisen kaavamainen teos, jossa del Toron aikuisten satumaailman tummasävyinen tyylikkyys ja visuaalinen omaleimaisuus on korvattu amerikkalaisen R-ikärajan mukanaan tuomalla kirosanaryöpyllä sekä epäaidon oloisella viihdeväkivallalla. CGI-ihmisiä revitään geneeristen CGI-hirviöiden toimesta kappaleiksi CGI-veren roiskuessa niin paljon kuin digitaaliset tehostevelhot sitä ovat jaksaneet lisätä.

Jatkuvat gore-efektit ovat yleensäkin tylsiä, jos ne eivät merkitse katsojalle mitään tunnetasolla. Myöskään shokkiefektiä ei tule, jos joka toisessa kohtauksessa digitaaliveri valuu eräänlaisena pakollisena taustoituksena. Tämä ei tee elokuvasta millään lailla aikuisia teemoja käsittelevää teosta, kuten kovaa ikärajaa on rapakon takana perusteltu. Päinvastoin tekijät menevät ali siitä, mistä aita on matalin keskittymällä vain ulkoiseen mätistelyyn kykenemättä lainkaan perustelemaan kerronnallisesti hurmeen ja suolenpätkien tarvetta.

Mignolan sarjakuvissa on vuosikymmenten aikana käytetty laaja-alaisesti eri kulttuurien ja aikakausien mytologioita, yleensä taiten ja kerrallaan yhteen teemaan paremmin syventyen. Hellboy-uusioversioon on puolestaan runtattu väkisin yhteen valtava määrä myyttejä, jolloin viimeinenkin koherenssi katoaa. Samassa sopassa kelluvat kristilliset myytit, kelttiläiset myytit, meksikolaiset perinteet, aasialaiset ja bonuksena jopa slaavitarustojen noita-akka Baba Jaga saa Warholin sanoin viisitoista minuuttiaan kuuluisuudessa. Hahmot tulevat ja menevät, ja niin tulee ja menee myös vuoden 2019 Hellboy.