Auringon lapset valkokangas

Auringon lapset on kevään toinen iranilainen ensi-iltaelokuva. Soratien tavoin keskiössä ovat jälleen lapset, mutta näkökulma on toisenlainen. Soratiessä lapset olivat osa perhedynamiikkaa ja lapsia katsottiin perheen kautta. Auringon lapset kertoo katulapsista, pojista, jotka haaveilevat perheestä, edes jonkinlaisesta, ja koettavat takertua niihin rippeisiin, joita perheestä on jäljellä. Tarinoiltaan ja näkökulmiltaan erilaisia elokuvia yhdistää hauras toive paremmasta tulevaisuudesta. Kertoo jotain yhteiskunnasta, jossa elokuvat on tehty.

Auringon lapset on veteraaniohjaaja Majid Majidin käsialaa. Majidi muistettaneen parhaiten 1990-luvun lopun teoksistaan Taivaan lapset (1997) ja Paratiisin väri (1999), jotka meillä on aikanaan nähty televisiossa. Lasten asemaa ja oikeuksia puntaroiva Auringon lapset on maailman festivaaleilla kerännyt kiitosta ja palkintoja, eikä syyttä. Elokuvan pääosanesittäjän, surusilmäisen Roohollah Zamanin saama tunnustus Venetsian elokuvajuhlilla oli ansaittua, sillä elokuva kietoutuu juuri Zamanin esittämän 12-vuotiaan Alin ympärille.

Vanhempansa huumeille menettänyt Ali johtaa neljän pojan jengiä, joka hankkii elantonsa milloin mistäkin hanttihommista tai pikkurötöstelyistä. Eri taustoista tuleville pojille jengi muodostaa oman yhteisön, jossa pidetään toisista huolta. Ali saa jengilleen houkuttelevan toimeksiannon, jonka pottina olisi peräti aarre. Aarteelle pääseminen edellyttää poikien ilmoittautumista paikalliseen kouluun.

Nuoren iranilaiskirjailijan Alireza Abedizadehin tarinassa on paljon samaa kuin amerikkalaisissa jengikuvauksissa eikä Fernando Meirellesin City of Godiakaan (2002) saa suljettua mielestä. Toisaalta kyse on jengiytymisen universaalista ilmiöstä ja lasten perusinhimillisestä kaipuusta perheen luoman turvan pariin. Teheran on lapsille raadollinen suurkaupunki siinä missä Rio de Janeiro, Mexico City tai Los Angeles.

Draamallisesti paikoin jopa pakahduttavan tarinan yllä lepää lempeä kosketus, joka on ohjaaja Majidin kädenjälkeä. Traagisiinkin kohtaloihin liittyy elämän pieniä hienoja hetkiä ja hyvää tekeviä ihmisiä. Tällaiseksi nousee erityisesti koulun opettaja, joka ottaa pojat osin jopa isälliseen suojelukseensa.

Elokuvan edetessä poikien taustat avautuvat riittävissä määrin, mutta poikien perään katsovan opettajan motiivit lepäävät oikeastaan siinä yleisoletuksessa, että tarpeeksi vääryyttä nähnyt aikuinen kokee pakottavaksi tarpeeksi toimia oikein ja heikommassa asemassa olevien puolesta. Iranilaisen yhteiskunnan kontekstissa opettajahahmolle olisi kaivannut lisää syvyyttä siitäkin huolimatta, että tarinan fokus on Alissa. Opettaja on tarinan aikuishahmoista ainoa, johon Alilla on edes jonkinlainen luottamussuhde.

Viime kädessä kyse on selviytymisestä. Pojat tekevät valintoja selviytymisen ehdoilla. Periaatteessa samat lainalaisuudet koskevat niin rikollisjengiä kuin katulapsia auttavaa koulua. Jokaisen toimijan on löydettävä keinot selviytyä, sillä turvaverkkoja ei ole.

Yhteiskunnallisesta näkövinkkelistä iranilaisessa ja yhdysvaltalaisessa järjestelmässä näyttäisikin olevan kiinnostavaa samankaltaisuutta. Kummassakaan yhteiskunnassa järjestelmä ei huolehdi heikommassa asemassa olevista vaan heidän on pärjättävä omillaan ja heitä autetaan yksityisin lahjoitusvaroin toisin kuin Euroopan demokratioissa, joissa järjestelmä edes näennäisesti pyrkii huolehtimaan kaikista, myös heikommistaan.

Ja kun selviytymisen palapeli hajoaa, jäljelle ei jää juuri mitään. Elokuvan lohdutonta perusvirettä tasapainottaa tarinan hienovireinen visualisointi. Kuva vaihtuu taidokkaasti intiimistä läsnäolosta hektiseen kujanjuoksuun. Kerronnallisesti Auringon lapset on Soratietäkin elokuvallisempi, mistä monet läntiset tekijät saisivat ottaa oppia. Elokuva on audiovisuaalista kerrontaa: tarinaa kerrotaan kuvin, jotka ovat samalla sekä universaaleja että merkityksiltään kulttuurisidonnaisia. Se on elokuvan rikkautta.