Romanttisen komedian puolestapuhuja

Esikoisohjaaja Mikko Kuparisella on takanaan kiireinen syksy. Lokakuussa teatterilevitykseen lähti hänen ohjaamansa lyhytelokuva Sirocco, jota esitetään Lähiöleffat -otsakkeen alla yhdessä Antti Heikki Pesosen Korsoteorian kanssa. Nyt ensi-iltansa saa romanttinen komedia Rakkauden rasvaprosentti, joka on Kuparisen ensimmäinen pitkä elokuva.

On tavallaan aika hauskaa, että elokuvien ensi-illat osuivat näin lähekkäin, sillä ne edustavat asteikon ääripäitä. Sirocco on vähäpuheinen ja kerronnaltaan rosoinen, kun taas Rakkauden rasvaprosentti on vauhdikkaampi ja sliipatumpi.

Romanttisen komedian faniksi tunnustautuva Kuparinen ei arvota elokuvia niiden lajityypin perusteella.

Mikko KuparinenLajityyppi palvelee aina kulloisenkin tarinan sisältöä. Sirocco ja Rakkauden rasvaprosentti ovat hyvin erilaisia elokuvia, joilla on erilaiset tavoitteet ja päämäärät. Toinen ei ole toista parempi. Toivon, että saan tulevaisuudessakin tehdä monenlaisia lajityyppejä.

Rakkauden rasvaprosentti sai alkunsa tuottaja Ilkka Matilan ideasta.

Hän värväsi mukaan käsikirjoittajat Laura Immosen ja Hannamaija Matilan. Oma osuuteni alkoi puolisentoista vuotta sitten, jolloin Ilkka soitti ja kysyi, kiinnostaisiko romanttisen komedian ohjaaminen. Käsikirjoituksen luettuani vakuutuin siitä, että halusin tehdä juuri tämän tarinan esikoiselokuvanani.

Kuparinen ihmettelee, miksi Suomessa on tehty niin vähän lajityypin elokuvia.

Kotimaiset elokuvat ovat usein aika vakavia ja rankkojakin ihmissuhdekuvauksia. Viimeisten kymmenen vuoden aikana tehdyt romanttiset komediat ovat laskettavissa yhden tai korkeintaan kahden käden sormilla.

Rakkauden rasvaprosenttiSynkästä ja vakavamielisestä kansanluonteesta puhuminen on tietysti yleistämistä, mutta jotain perää siinä ehkä on. Romanttisen komedian lajityyppiin yhdistetään tietty pirteys ja kommunikaation lennokkuus, kun taas kaurismäkeläinen vähäpuheisuus ei siihen yleensä kuulu.

Rakkaudesta se hevonenkin potkii

Tietynlainen taistelupari-asetelma toistuu usein romanttisissa tarinoissa niin kirjallisuudessa kuin elokuvissakin. Rakkauden rasvaprosentissa keskenään otattelevat mainostoimiston suunnittelija Stigu (Mikko Nousiainen) ja oman vintage-vaateliikkeen perustamisesta haaveileva Ella (Miina Maasola). Nousiainen on suurelle yleisölle tuttu esimerkiksi Aku Louhimiehen Levottomista, mutta Maasola tekee ensimmäisen pääroolinsa valkokankaalla.

Pääosien esittäjät valittiin kattavien koekuvausten perusteella. Monet varmasti muistavat Miinan tv-sarjoista Vastaparit ja Tukka auki. Hän näytteli myös Louhimiehen Käsky-elokuvassa. Tärkeintä roolituksessa oli pääparin keskinäinen yhteensopivuus.

Elokuva on kuvattu kesäisessä Helsingissä ja Sonkajärvellä. Kaupunkikohtauksiin haettiin aikaisemmista Helsinki-kuvauksista poikkeavaa ilmettä.

Mikko KuparinenTeimme ison suunnittelutyön yhdessä kuvaajan, lavastajan ja pukusuunnittelijan kanssa. Halusimme, että Helsinki näyttäisi sympaattiselta ja rosoisen rouhealta suurkaupungilta. Työhypoteesimme oli ”Brooklyn kohtaa Berliinin Helsingissä”. Vältimme tietoisesti maamerkkien näyttämistä, sillä tavoitteena oli tietty anonyymiys. Missään tapauksessa emme halunneet elokuvan näyttävän matkailunedistämismainokselta.

Myös Kuparisen seuraava ohjaustyö tulee todennäköisesti olemaan romanttinen komedia. Ilkka Matilan tuottaman ja Hannamaija Matilan käsikirjoittaman elokuvan on tarkoitus sijoittua politiikan maailmaan. Mikko Kuparinen uskoo, että genren kotimaisille edustajille on tilausta.

Kyseessä on kuitenkin yksi elokuvan vanhimmista lajityypeistä, joka on suosittu kaikkialla maailmassa. Vaikuttaa siltä, että Suomessa pidetään brittiläistyylisistä elokuvista, joiden komiikka nojaa nokkelaan dialogiin ja samastuttaviin hahmoihin.

Omaksi suosikki-romcomikseen Kuparinen nimeää Roger Michellin ohjaaman Notting Hillin (1999), jossa Julia Roberts näyttelee Anna Scott -nimistä filmitähteä.

Varmaankin siinä kiehtoo juuri se tähden elämän kulisseihin ja arkeen kurkistaminen. Toinen suosikkini on Rakkautta vain (2003). Jaksan katsoa hyviä romanttisia komedioita yhä uudestaan ja uudestaan, sillä ne vaikuttavat tunnetasolla, vaikka juoni olisi jo tuttu. Trillereihin en yleensä palaa elokuvan kerran katsottuani.

Lue myös