Kuin laivat yössä

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Mikko Kuparinen tunnetaan paitsi esikoiselokuvastaan Rakkauden rasvaprosentti (2012), myös tv-tuotannoista kuten Mobile Horror ja Tuntematon sotilas, joka pohjautui kohua herättäneeseen Kristian Smedsin Kansallisteatterille ohjaamaan näytelmäversioon rakastetusta Väinö Linnan klassikosta.

Tällä hetkellä Kuparisella on useampia hankkeita työn alla. Yksi niistä on Aki Ollikaisen Nälkävuosi-romaanin filmatisointi, jonka käsikirjoitusta työstetään paraikaa. Elokuva valittiin mukaan Torinon elokuvafestivaalien AdaptLab -kehittelyohjelmaan, jossa tutor-opettajina toimii kokeneita eurooppalaisia dramaturgeja.

Esikoispitkän kanssa samoihin aikoihin valmistui kiitosta kerännyt lyhytelokuva Sirocco. Kuparinen alkoi tuolloin myös kirjoittaa käsikirjoitusta jo pidempään päässä muhineesta aiheesta.

Kyse oli kahden erimaalaisen ihmisen kohtaamisesta ja ihastumisesta vieraalla maalla vailla yhteistä kieltä. Idea tuntui kiinnostavalta ja elokuvalliselta, eikä sen takia jättänyt rauhaan.

Tuloksena oli 2 yötä aamuun, jonka maailman ensi-ilta oli viime syyskuussa Montrealin elokuvafestivaaleilla. Sen jälkeen elokuva on kiertänyt ahkerasti elokuvafestivaaleja ja saa ensi-iltansa vihdoin myös Suomessa.

Kuparisen mukaan alkuperäisessä ideassa oli tarttumapintaa – asioita, jotka miltei jokainen jo hieman elämää nähnyt nuori aikuinen tunnistaa. Ihmissuhteita käsitteleviä elokuvia, kuten romanttisia komedioita, pidetään usein kohderyhmäajattelun mukaisesti etupäässä naisille suunnattuina, vaikka heteroseksuaaliseen parisuhteeseen tarvitaan usein myös se maskuliininen osapuoli. Tunteiden käsittely on stereotyyppisissä ratkaisuissa varattu naisille, toiminta miehille.

Kuparinen ei näe uuden elokuvansa olevan suunnattu varsinaisesti naisille tai miehille. Myös kansainvälisiltä elokuvafestivaaleilta saatu palaute tukee näkemystä, että kyseessä on ennen kaikkea tiettyyn elämänvaiheeseen kuuluva pohdinta, joka koskettaa kaikkia sukupuoleen katsomatta.

Olen reissannut elokuvan kanssa eri paikoissa ja palaute on ollut kaikkialla samankaltaista niin miehiltä kuin naisilta. Riippumatta siitä minkä ikäisiä olemme tai mikä kulloinenkin parisuhdestatuksemme on, on jokainen varmaankin joskus leikitellyt ajatuksella, että mitä jos yhtäkkiä ihastuisi johonkin ihan uuteen ihmiseen, mitä siitä saattaisi seurata. Ehkä jossain ulkomailla,, missä ei ole arjen velvollisuuksia tai painolastia, tilanteessa jossa saa olla sellainen kuin haluaa olla.

Kuparisen mukaan myös hänen oma elämäntilanteensa ja siihen liittyvät pohdinnat vaikuttivat käsikirjoitukseen ja näkyvät myös elokuvassa.

Elin silloin ehkä vähän turbulenttista aikaa yksityiselämässä, ja tuli pohdittua paljon muutoksia ja sitä, mistä ne lähtevät. Havaitsin itsessäni sellaisen ristiriidan, että vaikka olen suunnitelmallinen – ehkä jopa kontrollifriikki – ihminen ja pidän turvallisuudentunteesta, jonka asioiden suunnittelu tuottaa, niin samaan aikaan kun katsoo omaa elämäänsä taaksepäin, isoja käänteentekeviä ratkaisuja, joita on tehnyt, niin olen huomannut, että aika usein isoja ratkaisuja on tullut tehtyä noudattaen jotain tunnetta, joka itsellä on ollut. Spontaaneja päätöksiä joista ei ehkä tiedä sillä hetkellä, että ne johtavat elämää mullistaviin asioihin. Tästä sisäisestä ristiriidasta näiden kahden asian välillä syntyy tämän elokuvan päähenkilölle hänen merkittävin sisäinen ristiriitansa.

Kansainvälistä yhteistyötä Vilnassa

2 yötä aamuun kuvattiin syksyllä 2014 kokonaisuudessaan Vilnassa. Ohjaajan mukaan kuvaaminen saattoi olla hieman hitaampaa kuin Suomessa, mutta samalla kokemus oli rikastuttava. Liettuassa on viime vuosina kuvattu paljon isojakin kansainvälisiä produktioita, joten sieltä löytyy myös vankkaa alan kokemusta.

Elokuvan miespäähenkilönä Jaakkona nähdään jo Rakkauden rasvaprosentissa ohjaajan kanssa yhteistyötä tehnyt Mikko Nousianen, joka oli Kuparisen mielessä jo varhain pääosan esittäjäksi. Ohjaaja kuitenkin koekuvasi myös Nousiaisen, koska ei ollut nähnyt tämän näyttelevän aiemmin englannin kielellä.

Naispäähenkilöksi tarvittiin ranskankielinen näyttelijä. Kielellä oli Kuparisen mukaan merkitystä siksi, että melko harvat kansakunnat tulevat enää kyseeseen, kun ajatellaan ihmistä, joka ei puhu modernia lingua francaa eli englantia. Seikalla oli tärkeä rooli juonen kannalta.

Minulla oli kymmenen ranskankielisen näyttelijän lista, josta tein lopullisen valinnan. Olin iloisesti yllättynyt, että kaikki ehdolla olleet näyttelijät halusivat tavata ja olivat kiinnostuneita roolista tekstin perusteella.

Tiukan valintaprosessin jälkeen valinta oli kanadanranskalainen Marie-Josée Croze, joka muistetaan muun muassa Steven Spielbergin ohjaamasta elokuvasta München (Munich, 2005). Croze on myös voittanut parhaan naispääosan palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla elokuvasta Barbaarien invaasio (2003), joten Kuparinen onnistui saamaan kansainvälisen tähden elokuvaansa. Ohjaaja kertookin jännittäneensä hieman etukäteen ennen kuin tapasi Crozeen ensimmäistä kertaa. Jännitys hälveni kuitenkin nopeasti ja Kuparinen tuli juttuun Crozeen kanssa mainiosti.

Tosi nopeasti, kun istuimme Marien kanssa alas, tuli sellainen olo, että hän voisi olla se oikea. Minuun teki suuren vaikutuksen hänen avoimuutensa ja itsevarmuutensa. Hänessä yhdistyy vahvuus ja herkkyys samaan aikaan. Hän oli avoin ja suora, ja aloin luottaa häneen aika nopeasti, ja se oli molemminpuolista.

Jaoimme myös samanlaisia ambitioita roolin viemisestä eteenpäin. Kerroin millaisen elokuvan tästä haluan tehdä. Näin jälkeenpäin katsottuna se tapahtui aika helposti ja olin jotenkin aika yllättynytkin, että Marien kaltainen näyttelijä kiinnostui tästä roolista. Hän on kuitenkin aika isojen nimien kanssa päässyt tekemään töitä, ja kyllähän se jännitti ennen kuin hänet ensi kertaa tapasin.

Crozeen tähdittämä München toimii oivana aasinsiltana Steven Spielbergiin, jonka nimi sukeltaa esiin toistuvasti kysyttäessä kotimaisilta elokuvaohjaajilta niistä maagisista elokuvakokemuksista jotka vaikuttivat ehkä jopa tulevaan uravalintaan. Kuparinenkaan ei ole poikkeus.

Olin varmaan 12-vuotias, kun elokuvateattereihin tuli Spielbergin ohjaama Auringon valtakunta (Empire of the Sun, 1987), jossa nuori brittipoika joutuu eroon vanhemmistaan Shanghaissa ja internointileirille. Samaistuin niin vahvasti itseni ikäiseen päähenkilöön, että kävin peräti kolme tai neljä kertaa katsomassa elokuvan. Täytyy isälle nostaa hattua, että hän lähti leffaseuraksi katsomaan samaa pätkää uudestaan ja uudestaan.

Lue myös