Sodankylästä Cannesiin ja takaisin

Sodankylän elokuvajuhlien vieraaksi oli tänä vuonna kutsuttu myös nuori elokuvaohjaaja Juho Kuosmanen, jonka Taideteollisen korkeakoulun lopputyö Taulukauppiaat (2010) voitti Cannesissa opiskelijaelokuville tarkoitetun Cinéfondation-kilpailusarjan pääpalkinnon. Realismin tyylilajissa kulkeva elokuva kertoo maisemakuvia työstävästä toritaitelijasta ja hänen taulukauppiaastaan sekä näiden autonkuljettajana toimivasta 18-vuotiaasta pojasta.

Istuimme Kuosmasen kanssa hetkeksi nurmikolle juttelemaan elokuvasta ja nauttimaan keskipäivän auringosta elokuvajuhlien neljännen päivän rullatessa vilkkaana eteenpäin.

Lamakertomus putkimiehen tulkitsemana

Monesko kerta tämä on sinulle Sodankylän elokuvajuhlilla ja kuinka olet viihtynyt?

Tämä on kuudes kerta. Ja ensimmäinen kerta kun on perhe mukana, niin on tullut katsottua paljon lastenelokuvia. Olen viihtynyt. Onhan tämä sentään maailman paras elokuvafestivaali.

Mikä on tämän hetken suosikki katsomistasi elokuvista? Onko mikään elokuva noussut ylitse muiden?

Lähinnä on tullut katsottua Hupsis-ukkoja ja virolaisia piirrettyjä, joten sieltä on vaikeampi nostaa mitään yksittäistä. Eilinen mykkäelokuva Iloinen leski (1925) oli kyllä käsittämättömän hieno kokemus.

Mistä sinulle tuli idea elokuvaan Taulukauppiaat?

Idea tuli käsikirjoittaja JP Passille. Minun osaltani tämä lähti aikalailla kaksi vuotta sitten juuri ennen kuin hypättiin illalla tänne Sodankylään lähtevään junaan. Teimme elokuvayhtiö Aamussa oman tuotantopäätöksen, että teemme tämän elokuvan seuraavaksi. Olimme tehneet puolituntisen elokuvan Kaupunkilaisia (2008), jonka aikana oli ollut JP:n kanssa puhetta, että hänellä on vanha käsikirjoitus, joka pitäisi saada pois kuljeksimasta. Luin käsikirjoituksen ja innostuin siitä todella paljon. Ajatus oli, että jos emme saa rahaa niin teemme sen talkoovoimin, mutta jos saamme rahaa niin teemme sen niin kuin haluamme sen tehdä.

Uudelleenkirjoitimme JP:n käsistä puolitoista vuotta. JP oli itse ollut edellisen laman syvimmissä vaiheissa kuskina kahdelle vanhemmalle miehelle, joista toinen maalasi ja toinen myi tauluja. He olivat sen verran alkoholisoituneita, että tarvitsivat nuoren pojan kuskiksi. Alkuperäinen käsikirjoitus sisälsi siis paljon JP:n omakohtaisia kokemuksia.

Mitenkä sinulle valikoitui tiimi elokuvan tekemiseen? Saitko esimerkiksi itse valita näyttelijät?

Näyttelijöiden valinta on minulle elinehto. Kuuntelin joskus Dardennen veljeksiä ja haastattelija kysyi heiltä, miten heidän elokuviinsa valikoituvat näyttelijät. Kun ohjaajaveljekset kertoivat etsivänsä näyttelijät itse, oli haastattelija vastauksesta täysin ymmällään. Mietin, että tässäkö menee raja: Euroopan tinkimättömimmät ohjaajat valikoivat itse omat näyttelijänsä. Jos en saisi valita itse näyttelijöitä, en tiedä mitä ihmettä ohjaajana tekisin. Nyt mahtavaa oli se, että sekä elokuvayhtiö että rahoittajat olivat sitä mieltä, että saan ottaa ihan kenet tahansa. Tämän seurauksena ei ollut mitään paineita ottaa nimekkäitä näyttelijöitä.

Käsikirjoituksessa oli paljon hauskaa dialogia, joka myöhemmin karsiutui pois. Emme halunneet lähteä toteuttamaan puhtaasti käsikirjoitusta vaan halusimme tehdä elokuvaa ja katsoa minkälaiseksi se muodostuu. Johtoajatuksena oli myös se, että otamme näyttelijöiksi ihmisiä, joita ei olla nähty aiemmin elokuvassa. Ihan sen takia, että se on uskottavampaa ja mielenkiintoisempaa. Koekuvasimme jonkin verran ammattinäyttelijöitä, mutta lähes aina sieltä puski näyttelijän naama liiaksi läpi.

Minkälaista metodia käytät näyttelijän ohjaamisessa? Vihjasit, että käyttäisit mieluummin amatöörejä ammattinäyttelijöiden sijaan.

Nuoren pojan näyttelijä Teppo Manner oli minulle ikään kuin ideaali jätkä. Löysimme hyvin lähelle kirjoitettua henkilöä olevan tyypin, jonka jälkeen kirjoitimme roolin uudestaan hänelle sopivaksi. Eli ehkä oma näyttelijäohjaus on sitä, että pyrin viemään käsikirjoituksen lähelle niitä näyttelijöitä, jotka olen valinnut. Ei niin päin, että pyrkisin tuomaan näyttelijät lähelle valmista käsikirjoitusta, koska silloin homma menee näyttelemiseksi, joka ei tämäntyyppisessä jutussa toimi. Metodi on siis se, että jokaisen näyttelijän tarvitsee näytellä mahdollisimman vähän. Pyrin olemaan avoin sille, miten joku ihminen ilmaisee tunteita tai on ilmaisematta niitä. Se on ihan yhtä totta kuin oma mielikuva. Välillä se on todella raskasta. Tuntuu siltä, että mikään ei mene niin kuin on itse suunnitellut. Silloin täytyy vaan luottaa siihen, että se on ihan yhtä totta, jopa todempaa.

Emme varsinaisesti harjoitelleet kohtauksia, mutta hengailtiin niiden tyyppien kanssa niin, että opimme tuntemaan niitä. Aulin (Mantila) ja Tuomaksen (Airola) minä tunsin jo aiemmin, joten pystyin kertomaan käsikirjoittaja JP:lle millaisia he ovat. On tärkeää tunnistaa kaikki murteet ja fraasit ja ihmisten tapa puhua. Teppo käytti aina sanaa ”just”, joten laitoimme sitä käsikirjoitukseen.

”Suomessa on mahdollista tehdä maailman parasta elokuvaa”

Mikä on kiinnostavinta elokuvassa ja mitkä ovat elokuvan mahdollisuudet?

Elokuvan mahdollisuudet ovat rajattomat. Välillä ärsyttää se, että esimerkiksi Hitchcockia nimitetään ”jännityksen mestariksi”. Kuten Petteri (von Bagh) on todennut, niin tuo määritelmähän jättää 90 prosenttia Hitchcockin ominaisuuksista kokonaan ulkopuolelle! Joten se on tosi pieni sipaisu sen lahjakkuutta.

Täällä Sodankylässä näkee elokuvia, jotka ovat valtavia. Tuntuu, että niissä on koko elokuvan ilmaisuvoima käytössä. Yleensä elokuvat ovat kapeita ja helposti määriteltäviä. Se ei ole mielestäni erityisen kiinnostavaa. Elokuvan oletusarvo on ihan eri kuin kirjan. Kirjalta odotetaan paljon isompia juttuja ja ne laajenevat lukijan omassa päässä paljon isommiksi jutuiksi. Elokuva on liian usein sitä, että se mitä näet kankaalla on kaikki ja sitten kun se loppuun, niin se loppuu. Eli se ei lähde katsojan päässä laajenemaan. Sekin olisi mahdollista, mutta jotenkin touhu on mennyt sellaiseksi, että elokuvia vain suolletaan teollisesti ulos.

Mikä on mielestäsi kotimaisen elokuvan nykytila?

Kotimaisen elokuvan tila ei poikkea juurikaan maailman elokuvan tilasta. Samat ongelmat täällä on kuin muuallakin. Mehän emme Suomessa näe muiden maiden kuraa, mikä on tavallaan aika julmaa. Esimerkiksi kaikki ruotsalaiset leffat, jotka Suomeen tulevat, niin nehän ovat sitä kermaa. Olen jutellut ulkomaisten tekijöiden kanssa siitä, miten Suomessa on kaikki mahdollisuudet tehdä – niin kuin esimerkiksi Kaurismäki tekeekin – maailman parasta elokuvaa, koska täällä on vähän sellaisia tahoja, joilla on omat taloudelliset intressit siellä mukana. Tätä kautta tekijät pystyvät olemaan todella vapaita. Maailman huippuohjaajatkin kärsivät siitä, että tietyt tahot sanelevat juttuja. Oman hataran kokemuksen pohjalta pystyn kuitenkin sanomaan, että kukaan ei sanele mitään. Jos osaat perustella esimerkiksi sen, miksi haluat käyttää umpimielistä putkimiestä elokuvassa, niin kukaan ei tule sanomaan, että ota siihen joku vähän nätimpi.

Minkälaisesta elokuvasta itse pidät ja minkälainen elokuva on vaikuttanut omaan tekemiseesi?

Olen aina pitänyt paljon dokumentaarielokuvista. Säännöllisin väliajoin elokuvan historiassa pulpahtelee esiin se, että mennään katsomaan arkea ja tavallisia ihmisiä. Esimerkiksi Italian neorealismissa on hienoa itse elokuvien lisäksi se koko ajattelu siinä taustalla, mikä johti sen tyyppisen elokuvan tekemiseen. Tällä hetkellä Dardennen veljekset ovat luultavasti se kovin juttu tuolla alalla. Niiden elokuvat ovat päräyttäviä. Tavallaan arkisia ja realistisia, mutta samalla niistä löytyy todella syvälle menevää yhteiskunta-analyysia. Asiat, joita he nostavat esille, ovat tärkeitä.

Loppuun vielä Sodankylä-aiheinen kysymys: minkä elokuvan ottaisit mukaan autiolle saarelle?

Olen miettinyt tuota täällä todella usein. Sen tulisi olla sellainen elokuva, jonka pystyy katsomaan monta kertaa ja löytämään aina jotain uutta. Ehkä joku Béla Tarrin elokuva, jota en ole tajunnut. Olen siellä autiolla saarella ja katson sitä niin kauan, että tajuan sen. Välillä taas tuntuu, että sen pitäisi olla joku sellainen ihan mieletön komedia kuten Juhlat (1998), jota voi katsoa uudestaan ja uudestaan ja aina viihtyä yhtälailla. Sanotaan, että joko Sátántangó (1994) tai Juhlat.

Lue myös