R&A 2009 tarjosi sekä rakkautta että anarkiaa

Järjestyksessään 22. Helsingin kansainvälinen Rakkautta & anarkiaa -elokuvafestivaali tarjosi yli 130 elokuvan ohjelmistollaan katsojalle mahdollisuuden todella koetella istumalihaksiaan. Samalla yli kymmenessä salissa yhtä aikaa pyörineiden teosten joukosta valitseminen tuotti filmihullulle tuskaa. Nähtyjen elokuvien joukkoon mahtui niin etukäteen hehkutettuja festivaalihittejä kuin pienimuotoisempia yllättäjiäkin.

Korkealaatuisesta ja huolella koostetusta valikoimasta kielii se, ettei vastaan sattunut yhtäkään selvästi huonoa elokuvaa. Päinvastoin jokainen teoksista oli omalla tavallaan kiinnostava. Tyylien ja genrejen kirjo oli jopa hämmentävä: samalla festivaalilla tuli nähtyä niin valtavirtaa, kokeellista, dokumenttia, komediaa, romantiikkaa kuin raakaa väkivaltaakin – toisinaan jopa samassa elokuvassa.

Sotaa ja politiikkaa

Monet festivaalin elokuvista tuntuivat tarjoavan voittopuolisesti anarkiaa rakkauden kustannuksella. Yksi odotetuimmista teoksista, amerikkalaisen Kathryn Bigelow’n kutkuttava The Hurt Locker kuvasi pomminpurkajajoukkueen arkea Irakissa. Rosoista dokumentaarisuutta ja viihteellisempää machoilua yhdistelevä teos kuvasi kouriintuntuvasti miltä tuntuu elää jatkuvan pelon alaisena.

Brittiläinen satiiri In The Loop otti puolestaan avoimesti tähtäimeensä maan Irakiin lähettäneet päätöksentekijät. Armotta toheloita poliitikkoja pilkannut teos pursui hersyviä henkilöhahmoja ja partaveitsenterävää dialogia ollen samalla festivaalin hauskin elokuva.

Kohdettaan ei myöskään imarrellut avainelokuvien sarjassa nähty italialainen Il Divo. Pääministeri Giulio Andreottin tyyliteltyä muotokuvaa oli kuvailtu osuvasti Fellinin ja Tarantinon yhdistelmäksi. Elokuvan makaaberi ja unenomainen tunnelma oli kuin suoraan ensimmäiseltä, yksityiskohdat ja musiikkivalinnat taas jälkimmäiseltä. Teos oli kuvauksensa puolesta yksi festivaalin upeimpia.

Anarkiaa…

Meno synkkeni jatkossa entisestään. Tanskalainen Little Soldier kertoi Irakista palaavasta naissotilaasta, joka joutuu käymään omaa henkilökohtaista sotaansa nigerialaisnaisia riistävää parittajaisäänsä vastaan. Perinteiset mallit kyseenalaistava, vaikeita kysymyksiä ruotiva elokuva ei tarjonnut helppoja vastauksia.

Toisenlaista sotaa käytiin puolestaan venäläisessä elokuvassa Russia 88. Fiktiota ja dokumenttia sekoittanut, erittäin todentuntuinen teos seurasi uusnatsia, jonka ideologia ei salli hänen siskonsa suhdetta vääränrotuiseen poikaan. Mustavalkoisen ajatusmaailman omaavien henkilöiden edesottamukset olivat yhtä aikaa sekä surkuhupaisaa että ahdistavaa katsottavaa.

Raain elokuvista oli kuitenkin filippiiniläinen Kinatay, inhorealistinen kuvaus poliiseista, joiden tehtävänä on siepata ja hankkiutua eroon velkaantuneesta prostituoidusta. Cannesissa yleisöä shokeerannut teos koostui lähinnä käsivaralla pimeässä huoneessa kuvatuista otoksista. Samalla se jäi nähdyistä elokuvista etäisimmäksi.

…ja rakkautta

Arkisemmissakin elokuvissa oli kitkeriä sävyjä: Steven Soderberghin ohjaamassa The Girlfriend Experiencessä rakkaus oli vain kulutushyödyke muiden joukossa. Elokuva kertoi tosielämän pornotähti Sasha Greyn esittämästä luksusluokan prostituoidusta, joka kuitenkin kaipaa oikeaa suhdetta. Muodoltaan kokeellinen elokuva oli mielenkiintoinen, joskin hajanaisuutensa takia hieman vaikeasti lähestyttävä.

Kaivattua vastapainoa Soderberghin sekavuudelle tarjosi uruguaylainen Gigante. Sympaattisessa romanttisessa komediassa marketin turvamies rakastuu samassa paikassa työskentelevään siivoojaan, mutta ujouttaan tyytyy vain katselemaan tätä turvakameran välityksellä. Kulunutta juonikuviota kompensoi teoksen paikallisväri ja omaperäinen huumori.

Jotakin aivan muuta

R&A ei kuitenkaan olisi maineensa veroinen, jollei siellä nähtäisi aidosti poikkeavia elokuvia. Oudoin näkemistäni oli nimittäin ehdottomasti korealainen Thirst, elokuva vampyyriksi muuttuvasta parantajapapista, joka himoitsee mielisairaan potilaansa seksuaalisesti turhautunutta vaimoa. Groteskeja verenjuonti- ja seksikohtauksia sisältävä, tyylilajiltaan yhtä aikaa traaginen ja koominen elokuva sisälsi niin hämmentäviä käänteitä, ettei katsoja oikein tiennyt miten siihen suhtautua.

Eri tavalla edukseen erottui kanadalaisen Guy Maddinin My Winnipeg, kokeellinen tutkielma ohjaajan muistojen kotikaupungista. Alitajunnan kuvastoa hyödyntävä, tyyliltään hieno ja omaperäinen elokuva lomitti taidokkaasti aitoa materiaalia sekä erehdyttävästi vanhanajan elokuvien ja uutisfilmien tyyliin kuvattuja uusia otoksia.

Lähimpänä valtavirtaelokuvaa oli puolestaan ranskalainen Mesrine. Tämä kaksiosainen kronikka samannimisen gangsterin tempauksista osoitti jälleen kerran, että ranskalaisetkin osaavat tehdä menevää toimintaelokuvaa Amerikan malliin. Oivallista ajankuvaa ja päähenkilön röyhkeää charmia yhdistelevä letkeä kertomus oli festivaalin viihdyttävin elokuva.

Kaksi hienoa dokumenttia

Politiikkaa sivuttiin myös mustaa ylpeyttä huokuneessa dokumentissa Soul Power, joka seurasi James Brownin ja kumppanien matkaa Afrikkaan esiintymään Muhammad Alin maailmanmestaruusottelun yhteydessä järjestetylle Zaire 74 -festivaalille. Erinomainen konserttitaltiointi keskittyi viisaasti pääasiaan, eli vastustamattoman rytmikkääseen musiikkiin.

Vogue-lehden syyskuun 2007 numeron tekemistä seurannut, etukäteen yleisöä puhuttanut The September Issue oli niin ikään kiinnostava tapaus. Dokumentti kurkisti muotimaailman esiripun toiselle puolelle, ihmisiin trendien takana. Sensaatiohakuisuutta välttelevä teos oli aiheesta kiinnostumattomankin katsottavissa.

Festivaalin jälkeen

Neljätoista elokuvaa viidessä päivässä lienee kelpo suoritus, mutta silti ei voi olla miettimättä mitä kaikkea jäikään näkemättä. Ohi silmien menivät ainakin itävaltalainen neonoir Revanche, kehuttu brittiläinen teinikuvaus The Fish Tank, Charles Kaufmanin Synechdoce, New York sekä afrikkalaiset Johnny Mad Dog ja Nollywood Babylon.

Onneksi osa elokuvista, kuten Jane Campionin Bright Star, Steven Soderberghin Ilmiantaja!, Cristian Mungiun Tarinoita kulta-ajalta sekä delfiinien oikeuksia puolustava dokumentti The Cove tulevat maassamme myöhemmin teatterilevitykseen. Valittuja teoksia näytetään myös muun muassa Tampereella. Lisäksi The Hurt Locker on mahdollista nähdä Turussa elokuvakerho Kinokoplan syyssarjassa.

Lopuksi voisi vielä todeta, että paitsi festivaalin ohjelmisto, olivat myös sen esityspaikkojen joukossa olleet vanhat elokuvasalit Bio Rex ja Maxim ulkopaikkakuntalaisen silmissä vertaansa vailla. Tuskin maltan odottaa ensi vuoteen!