Novecento kotikatsomo

Bernardo Bertoluccin historiallisen suurelokuvan 1900 saapumista dvd-formaattiin on jo ehditty odotella. Bertoluccin elokuvaa voi syystä kutsua historiallisen elokuvan klassikoksi. Tiukan marxilainen analyysi Italian historian 1900-luvun alkupuolen solmukohdista säväyttää edelleen, vaikka elokuva on luonnollisesti oman aikansa poliittisen kulttuurin tuote. Vain harva historiallinen spektaakkeli tarjoaa niin johdonmukaisesti jäsentyneen näkemyksen yhteiskunnan muutosprosessista. Hetkittäisestä jähmeydestään ja voimakkaasti eksplikoidusta ideologistaan huolimatta 1900 on edelleen vaikuttava ja hiljentävä historiallinen elokuva.

Monikansallisena suurtuotantona toteutettu 1900 venyi lopulta viisi ja puolituntiseksi eepokseksi, joka hämmensi niin katsojat kuin kriitikot. Budjetti venyi miljoonia miinuksen puolelle ja tuotannolliset paineet pakottivat ohjaajan leikkaamaan elokuvasta lyhempiä versioita, joista oli karsittu myös liian rohkeiksi tiedettyjä kohtauksia. Suomessa kuitenkin nähtiin valkokankailla alkuperäinen, kahteen osaan jaettu versio. Nyt alkuperäistä versiota voi ihmetellä kahden levyn dvd-laitoksena, jonka kömpelöt valikot hermostuttavat ja joka ei sisällä kiinnostavia ekstroja. Mutta se tarjoaa elokuvan ja se riittää.

1900 on rakkaudentunnustus Italian maaseudulle, sen köyhille työläisille, jotka kamppailevat parempien elinolosuhteiden puolesta. Köyhän maatyöläisen Olmon ja hänen isäntänsä Alfredon kasvutarina muodostuu tarinan keskeiseksi jänneväliksi. Samana päivänä syntyneet Olmo ja Alfredo näyttäytyvät, kuten kaikki elokuvan henkilöt, ensisijaisesti yhteiskuntaluokkansa edustajina. Historiallisesti 1900 käsittelee samaa ajanjaksoa kuin kotoinen Täällä Pohjantähden alla, mutta hyökkäävämmin kantaa ottaen.

Työläisten solidaarisuus, vitaalisuus ja elämänmyönteisyys asetetaan joutilaan luokan hedonismin, haihattelun ja häikäilemättömän riiston vastakohdaksi. Työväestön vaatimuksista pelästynyt yläluokka saa uuden liittolaisen fasismista, joka elokuvassa henkilöidään Donald Sutherlandin maanisesti tulkitsemaan nousukkaaseen. Verdin kuolemasta alkava elokuva päättyy fasismin kukistumiseen ja uuden poliittisen kulttuurin lupaukseen. Lopun upeassa metaforassa alistajien ja alistettujen kamppailu vallasta kuitenkin jatkuu poliittisen järjestelmän muutoksista huolimatta.

Bertoloccin viisituntinen eepos tarjoaa johdonmukaisesti marxilaisen dialektiikan mukaisen historiantulkinnan, jonka ytimessä on työn ja pääoman ristiriita. Tulkinnalla on edelleen oikeutuksensa. Eikä vain oikeutuksensa, vaan myös historiallinen kantopintansa, sillä fasismin nousua on harvoin kuvattu niin analyyttisen tarkkanäköisesti kuin Bertoluccin teoksessa. Ideologiaa ei siinä, toisin kuin Hollywood-traditiossa, kätketä sivulauseisiin. Lopussa tämä tarkoitusperien läpinäkyväksi tekeminen näkyy kohtauksessa, jossa Olmo puhuu suoraan kameralle. Moista harkittua todellisuusilluusion rikkomista on turha etsiä nykypäivän historiallisista spektaakkeleista.

Aika on kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja kriittinen uudelleenarviointi on siksi tarpeen. Jos 1900 oli historiapoliittisesti omana aikanaan rohkea kannanotto, näyttää se nyt paikoin jopa pölyttyneeltä ja tulkinnallisesti yksipuiselta paasaamiselta. Suurmaanomistajien ja fasismin nousun kuvaus tuntuu edelleen iskevältä, mutta työväestön kuvaukseen on livahtanut mukaan kirkasotsaisuutta, joka muistuttaa sosialistisen realismin tympeistä puolista. Luokkaristiriitaa moukaroidaan katsojan tajuntaan kuvin ja sanoin, ja pitkät otokset muuttuvat välillä jahkailevaksi patsasteluksi. Vittorio Storaron huikean kauniista kuvauksesta ja Ennio Morriconen korvia hivelevästä musiikista huolimatta liian moni kohtaus kiertää ikään kuin kehää saman perusasian ympärillä.

Omat muistikuvani Bertoluccin elokuvasta olivat jossain määrin nostalgian sävyttämät. Uusi katselukerta paljasti verkkaisesti etenevän, mutta tunnelmiltaan edelleen vangitsevan teoksen, joka on haikealla tavalla jo itsessään mennen maailman tuote. Tällaisia elokuvia ei enää tehdä. Berlusconin ajan Italian poliittisessa ilmapiirissä 1900 olisi mahdottomuus, samoin kuin sen menestys olisi mahdotonta elokuvakulttuurissa, jossa Gladiaattori toimii historiallisen elokuvan mallina. 1900 on modernin projektin elokuva, joka ei onneksi vielä tuntenut postmodernia ironiaa. Ohjaaja tuskin olisi tyytyväinen siitä, että nykyään elokuvan poliittinen sanoma kiinnostaa enää harvoja. Useampi katsoja jää sen sijaan tuijottamaan kohtausta, jossa De Niro ja Depardieau ovat samassa kohtauksessa alasti sängyssä prostituoidun kanssa.

Mutta kumpi voitti hegemoniakamppailun, rengit vai isännät? Itseironisen mediakulttuurin kyynisessä ympäristössä on helppo naureskella elokuvan vakavahenkisyydelle. Silti, sen sisältö on tänään yhtä ajankohtainen kuin ilmestyessään, ellei jopa ajankohtaisempi. Isännät ja rengit kun käyvät edelleen kamppailuaan globaalilla tasolla.