Jengielokuvan tanssiva klassikko

West Side Story oli äänettömän sukupolven musikaali, katua kuluttavien kaupunkijengien kertomus, tuoreesti sointuva tapahtuma matkalla uudelle vuosikymmenelle. 1960-luvun alku saapui jälkeen Elviksen ja James Deanin, ennen Woodstockia ja Easy Rideria. Teatterituottaja ja koreografi Jerome Robbinsin ideoimassa West Side Storyssa nahkatakit, rasvaletit ja kääntöveisten välke yhdistyi notkeasti tanssiin. Teos muovattiin elokuvan kielelle ohjaaja Robert Wisen avustuksella.

Alkujaan Robbins keksi sovittaa Shakespearen Romeon ja Julian nykykaupungin sykkeeseen. New Yorkin länsipuolella Juliasta piirtyi latinalaiskorttelin tytär, Romeosta naapurialueen sinisilmäinen valkoinen poika. Rakastavaisten ystäväpiireinä sähisivät keskenään vihoittelevat jengit, kehittäen kertomuksesta tragediaa.

© 2003 MGM, Image courtesy MPTV.netWest Side Storyn ensimmäisinä minuutteina elokuva ja näyttämötaide lyövät komeasti kättä. Kamera poimii ilmakuvia New Yorkista, taivaita kurottelevien rakennusten yläpuolelta. Seuraa siirtymä kiviselle koripallokentälle, jonka reunalla jätkäporukka alkaa hiljalleen napsuttaa sormiaan. Lievä olan nytkähdys, ilmassa pyörähtävä jalka, ja pian on korttelillinen kuohuvaa nuorisoa täydessä liikkeessä. Jokaisen kadunkulman takana tanssijoita ottavat vastaan upeat Cinema Scope -tilat. Orson Wellesin vanhalta oppipojalta Robert Wiselta ei luja asfaltti ole kieltänyt täydellistä alakulmaa; onhan käytössä aina katupora.

Kestävimmillään West Side Story juhlii Robbinsin koreografioiden tyyliä ja ilmavuutta. Komeimmat laulu- ja tanssinumerot kuuluvat ennen muuta jengeille. Itse rakkaustarina käy tuntumaan lähes irralliselta, siirappisine painotuksineen jopa hieman nololta - mitäpä olikaan Wisen seuraava ohjaustyö Sound of Music ilman Robbinsin kaltaista miestä.

© 2003 MGM, Image courtesy MPTV.netWest Side Storyn pääpari Natalie Wood ja Richard Beymer lähinnä puuduttavat. Heidän teemalaululleen Somewhere ei tosin mahda mitään, nuo sävelet murtavat pahimmankin linnakundin. Tulista espanjalaisparia esittävät George Chakiris ja Rita Moreno kannattelevat elokuvan karismaa, seksin sähköä ja tanssin sulavuutta. Jo heidän vuokseen elokuvan katsoo useampaankin kertaan. Erilliset jenginumerot, latinalaisten "Sharksien" America, valkoisten "Jetsien" Cool sekä yhteisnumero Dance At The Gym ovat virtuoosisia. Tässä kohtaa ei sovi unohtaa säveltäjä Leonard Bernsteinia ja sanoittaja Stephen Sondheimia.

Kolmetuntisen elokuvan voi huomata rakentuvan ikään kuin portaittain. Samaan aikaan, kun tarinan jengien välinen suvaitsemattomuus kiihtyy tragedian tasaisessa kaaressa, elokuvan kerronta etsii yhteistä säveltä rakkaustarinan ja jengikuvaelman, siirapin ja asfalttikipinöinnin välillä. Niin ikään lennokkaat laulut ja katuslangi, tanssit ja katutappelut sekä ennen kaikkea elokuva ja teatteri hakevat tasapainoa. Tuloksena on pölyyntyneistä jaksoistaan huolimatta jännittävä kokeilu, näin 42 vuotta valmistumisensa jälkeenkin hyvin raikas ja alkuvoimainen musikaali.

Suomeen rantautunut dvd-painos sisältää kaksi levyä, hienovaraisesti restauroidun elokuvan sekä paketillisen lisämateriaalia. Lisälevyltä löytyy tuhti ja antoisa sukellus elokuvan tekovaiheisiin, haastateltavina mm. Wise, Sondheim ja Moreno. Liidä siis kauppaan ja napsauta sormiasi kaksi kertaa. Jos mitään ei tapahdu, kysy West Side Storya.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,7 / 3 henkilöä