The Messenger kotikatsomo

Meillä teatterilevityksen kiertänyt ja Oscar-ehdokkuuksiakin kerännyt laatudraama jenkkiarmeijan pirullisimman postin hoitajista kannattaa katsastaa, sillä harvassa ovat tällaiset perushyvät helmet. Ben Foster ja Woody Harrelson loistavat kummatkin epäkiitollisessa tehtävässään omaisille suruviestin viejinä, kun sotilas on kaatunut kaukaisilla tantereilla – ennen kuin tv-uutiset sen toitottavat. The Messenger on sukulaissielu jokin aika sitten meikäläisessäkin televisiossa nähdylle hienolle tv-elokuvalle Sotilaan viimeinen matka (Taking Chance, 2009), jossa vähäeleinen Kevin Bacon näytteli vainajaa kotiin saattavaa everstiä.

Siinä missä Sotilaan viimeinen matka kosketti tunteillaan The Messenger koskettaa karuudellaan, ollen ajoittain jopa makaaberi. Keskittyyhän elokuvan ydin luonnottomiin kohtauksiin, jossa kuolleen sotilaan lähiomainen, usein äiti tai isä, saa kuulla lapsensa menehtyneen. Niissä katsojakin tuntee itsensä tyystin neuvottomaksi. Ja etenkin kun konteksti on edelleen olemassa Irakeineen ja Afganistaneineen, surun sanansaattajilla riittää töitä.

Jenkkielokuvaksi The Messenger malttaa viipyä kohtauksissa ja tunnelmissa. Välillä sitä toivoo, että kiusallinen tilanne jo päättyisi, kun taas seuraavaksi hyvin kirjoitettu dialogi vie mennessään. Ennen kaikkea tärkeä uskottavuus on hallinnassa, etenkin tunnetasolla. Suuren merkityksensä sille antanee, että ohjaaja Oren Moverman on Israelin armeijassa aikoinaan palvellut laskuvarjojääkäri. Turhat siirapit on jätetty purkkiin.

The Messenger ei ole millään tavoin helppo elokuva. Sen henkilöt elävät erikoista elämää tai joutuvat ääritilanteeseen. Samastuminen on nihkeää ja lämpenee vasta, kun ehditään pidemmälle. Kotirintamaelokuvana The Messenger on eliittiä. Toisen maailman tapahtumat saavat konkreettisen muodon ihmisten surussa ja ruumisarkussa. Politiikkaa ei ole nimeksikään. Nyt mennään ihminen edellä.