Rampart kotikatsomo

Lintukotomaisessa hyvinvointivaltiossamme poliisien lahjonta ei ainakaan julkisuuden mukaan ole ongelma. Toimintakeinojakin kyseenalaistetaan lähinnä silloin, kun pyssymiehen kimppuun usutetaan luodin sijaan koira. Hampurilaisten valtakunnassa eritoten Los Angelesin poliisivoimat ovat kuitenkin nauttineet kyseenalaisesta maineesta jo pitkään. Äskettäin menehtyneen Rodney Kingin tapaus vuonna 1991 toi ongelman etusivuille.

James Ellroy on julkisesti ilmoittanut olevansa "Los Angelesin poliisivoimien ihailija". Romaanikirjailijana parhaiten tunnettu entinen pikkurikollinen on niittänyt otsikoita suorasukaisilla ja provosoivilla kommenteillaan, joten räväkköihin kannanottoihin on syytä suhtautua varauksellisesti. Niin tai näin, hänen mukaansa sekä Kingin että Rampartin taustalla olevien tositapahtumien mediauutisointi oli epäreilua.

Voi olla, että Ellroy sättii korruption esillepanoa, mutta sekä hänen romaaninsa että elokuvakäsikirjoituksensa ovat täynnä nihilistisiä välistävetäjäpollareita, joiden moraalioppaasta löytyy enemmän aukkoja kuin muurahaispesästä. Dave Brown, epäonnistunut lakimiehenalku ja kovaotteinen katukyttä, on yksi heistä. Sopivasti paikalle sattunut videokamera tallentaa ylimääräisiä patukaniskuja ja soppa on valmis.

Oren Movermanin ohjaamaa ja yhdessä Ellroyn kanssa käsikirjoittamaa elokuvaa on vaikea pitää sen enempää erinomaisena esimerkkinä korruption kuvauksesta kuin L.A.:n poliisivoimien puolustuspuheenakaan.

Rampart käsittelee lahjontaa yksilön näkökulmasta. Sen enempää poliitikoille kuin uhreillekaan ei anneta paria kohtausta enempää. Lähes jokaisessa kuvassa röhkivä Woody Harrelson tulkitsee sikapoliisin titteliä ylpeydellä kantavaa Brownia reteästi. Karismastaan huolimatta kyseessä on aidosti epämiellyttävä päähenkilö, aika lailla Bad Lieutenantin Harvey Keitelin tapaan.

Sekä Brownilta että elokuvalta puuttuu suunta. Teoriassa sopivasti rinnatusten kulkeva Brownin alamäki ja osoitteeton rakenne ovat peruspätevää dualismia. Päämäärättömyyden esilletuominen on kuitenkin huomattavasti helpompaa kuin sen mielenkiintoinen kuvaus. Itsesäälin ja vihan esillepano on liian pinnallista ollakseen vetovoimaista.

Korruption sielua korventaviin vaikutuksiin keskittyvästä lepsusta tutkiskelusta puuttuu se jokin elementti, joka tekisi juuri Rampartista jollain tapaa keskustelua avartavan teoksen. Järjestelmän lahosta luonteesta ja ihmisluonnon heikkoudesta on tarinaa väännetty monet kerrat mieleenpainuvammin, kuten vaikkapa Ellroyn tekstiin pohjautuvassa L.A. Confidentialissa.

Protagonistin luonnekuva on itsessään kohtalaisen ahdistava, mutta se ei oikein riitä. Vuosikymmenen takainen, Ellroyn raapustama Dark Blue oli teemoiltaan ja olemukseltaan hyvin samantyyppinen, mutta selvästi jykevämpi puheenvuoro liki identtisestä lähestymiskulmasta. Monin kohdin keskiöön nouseva vinksahtanut perhedraama tarjoaa muutamat koskettavat hetket, mutta ilman Harrelsonin panosta kokonaisuus olisi täysi pannukakku.