Sanassa on totuus

Suomessa elokuvanteon prosessit ovat olleet perinteisesti jäykän jähmeät. Perinteinen vaihtoehto on anoa ja nöyrtyä elokuvasäätiöiden ynnä muiden byrokraattisten tukijärjestelmien edessä ja olla osa systeemiä. Pahimmillaan tähän on menneillä vuosikymmenillä liittynyt myös vahvoja poliittisia näkökulmia, sillä varsinkin 1970-luvulla oikea on aina ollut väärää ja vasen oikeaa.

Toinen vaihtoehto on ollut alistaa tuotanto reilusti markkinavoimien ja sponsorien käsiin ja tehdä rehvakasta kansanviihdettä tai sitten ympätä elokuvan käsikirjoitukseen ja dialogiin sponsorien mainoksia. Populaariviihteessähän ei mitään vikaa sinänsä ole, mutta jos rahoitus on liiaksi kiinni mainostajista voi syntyä onttouttaan kumisevan Ganes-elokuvan kaltaisia ylilyöntejä, jossa nuori Remu ja kumppanit siteeraavat anakronistisesti nykypäivän sponsorien sloganeita.

SanansaattajaOn olemassa kuitenkin kolmaskin tie, itsenäisen ja riippumattoman eli independent-elokuvan tie, joka on Suomessakin saanut varsinkin 2000-luvulla selvästi enemmän jalansijaa. Indie-elokuvien suuri vahvuus on niiden riippumattomuus, mikä mahdollistaa vapaamman toteutuksen ja aihepiirit. Indie-elokuvien heikkous on siinä, että elokuvien teossa kestää usein huomattavan kauan, ja koska resurssit ovat yleensä erittäin niukat, tietyistä visioista voidaan joutua tinkimään, koska rahkeet eivät yksinkertaisesti riitä.

Timo Puustisen toinen pitkä elokuva Sanansaattaja on läpikotaisin indie-elokuva niin hyvässä kuin pahassakin. Elokuvan niukat resurssit on käytetty viimeistä euroa myöten tarkkaan hyödyksi, ja vaikka teoksessa on lievää kuvallista toistoa ja kerronnallista laahaavuutta, elokuvallinen kerronta vetää monessa kohtauksessa vertoja paljon isomman budjetin teoksille.

SanansaattajaSanansaattajan kaltaisia psykologisen jännityksen, yliluonnollisten aspektien ja henkilödraamojen yhdistelmiä ei juuri Suomessa ole tehty, ainakaan kokopitkinä elokuvina. Monitahoinen käsikirjoitus tasapainottelee sekä perhesuhteiden että mystisen, sukupolvelta toiselle kulkeutuvan salaisen tiedon ja sen aiheuttamien tragedioiden välillä.

Elokuvan alussa pedataan kiinnostavat asetelmat, juonta ei selosteta väkisin rautalangasta ja keskivaiheilla koetaan elokuvan parhaimpaan antiin kuuluva, hyytävätunnelmainen ruumiinavauskohtaus, joka nyrjäyttää arkitodellisuutta juuri sopivan häiritsevästi. Valitettavasti kaikki kerronnalliset panokset eivät laukea tarinan edetessä ja tarinan huipennus jää tunnelmaltaan hieman valjuksi ja liiankin varman päälle otetuksi.

SanansaattajaKokeneemmat näyttelijät kuten pääosassa olevat Christer Sandström ja Saija-Reetta Kotirinta tekevät rooleissaan ammattitaitoista jälkeä, mutta suurimman vaikutuksen tekee karismaattinen ensikertalainen Sampo Järnefelt, jonka rennossa tulkinnassa on eloa ja syvyyttä. Järnefeltin näyttelijäntaidoille luulisi olevan jatkossakin kysyntää.

Vaikka Sanansaattaja ei kokonaisuutena ylläkään täyteen potentiaaliinsa, elokuva on silti kelpo työnäyte Puustiselta ja osoitus siitä, että suomalainen indie-elokuva kykenee haastamaan isompansa ja seisomaan kehässä pystypäin, vaikka loppumetreillä tulisikin vielä liikaa osumia.

* *
Arvostelukäytännöt