The Hurt Locker kotikatsomo

Kun elokuva alkaa sota on huumetta -lasautuksella, luulisi olevan selvää, että edessä on parituntinen trippi itse aiheeseen, miten sota on huumetta. Irakin niin sanotusta sodasta The Hurt Locker ei kerro sinänsä juuri mitään, koska se ei ole ollut edes tarkoitus. Irak on elokuvassa vain henkinen ympäristö ja mielentila – helvetti, kaaos vailla järkisyitä. Vertaus ilmestyy jo alussa, kun kiihtynyt kamera keskittyy ohi kiitäväksi hetkeksi rampautuneeseen kissaan vieden katsojan ympäristöön, joka on vammautunut, haavoittunut ja halvaantunut oman todellisuuskäsityksemme tuolla puolen.

Elokuvan tekijät ovat onnistuneesti hylänneet kansallisen sotaelokuvan paatokset ja eetokset keskittyessään yksilöihin ja ryhmädynamiikkaan sekä hajaannukseen ja eristyneisyyteen. Siinä mielessä laskeutumiskulma on sama kuin esimerkiksi HBO:n loistavassa Generation Killissa (2009), joka kuitenkin täsmällisemmin jalkautuu Irakiin realistisena sotakuvauksena.

Hurt Locker sen sijaan lähestyy realismia ja autenttisuutta vihamielisen ympäristön olemuksen ja äärimmilleen venytettyjen mielentilojen kuvauksen kautta. Ryhmäkuvauksen kliseitä kummatkin onnistuneesti sekä kiertävät että käyttävät härskisti hyväkseen. Ja yhtä lailla kummatkin perustuvat reportterien kynäilyihin sillä erotuksella, että elokuva on puhdasta fiktiota, kun taas tv-sarja seuraa tosielämän henkilöiden edesottamuksia tarkasti nimineen päivineen.

Hurt Locker on varmaan yhtä tuskaa niille, joiden aivot eivät taivu ymmärtämään toisenlaista lähestymistapaa. Kansalliseen sotaelokuvaan jämähtäneille elokuva on lukuisine virheineen, epätarkkuuksineen ja jopa typeryyksineen kiusallista katsottavaa. Niihin ei kannatta takertua, vaikka oikeastaan edustaahan kansallista jenkkisotakuvausta esimerkiksi se, miten brittiläiset palkkasoturit, jotka mitä todennäköisimmin ovat ex-SAS, kuvataan tökerösti saatanan tunareina. Ehkä käsikirjoittajaa olisi pitänyt ampua jalkaan. Oscarista huolimatta. Tulee muuten brittien mollaamisesta mieleen yksikin Band of Brothers (2001). Mutta ei kuitenkaan unohdeta, että ensimmäisenä naisena Oscar-palkitun ohjaajan Oscar-palkittu elokuva on matka mielentilaan.

Sen suhteen mielestäni ei ole laisinkaan hullua laittaa Hurt Locker samalle kentälle kuin Coppolan Ilmestyskirja Nyt (1979). Toki (paljon) pienimuotoisemmin ja arkisemmin mutta myös selväjärkisemmin Hurt Locker kuvaa sodan koukutusta. Hurteimman kohtauksensa elokuva antaa, kun Jeremy Rennerin päähenkilö töpöttelee komennuksensa jälkeen supermarketin käytävillä kuin jokin vanha ukkeli ymmällään muropakettikiinanmuurin edessä. Siinä olisi voinut kuvitella kuulevansa kapteeni Willardin monologia: Kun olin täällä, halusin olla siellä. Kun olin siellä, halusin vain päästä takaisin viidakkoon."

Siksi Hurt Locker on ennen kaikkea poikkeusyksilön kuvaus. Nimenomaan poikkeusyksilön. Sankareista se ei ole kiinnostunut. Vaan ristiriidoista. Elokuvan maailmassa sankari olisi yli-ihminen, joka taikasauvalla taikoisi tämän planeetan paremmaksi ja inhimillisemmäksi paikaksi elää. Siihen asti elämä on vain pyristelyä. Kukin tavallaan. On kyse sitten pommeilla ladatusta torista jossain kaukana tai muropaketeilla ladatulla marketin käytävästä kulman takana. Nopea kuolema tai pitkä ja tylsä kärsimys.

Suurimmalle osalle länsimaiden ihmisiä äärimmäisen suurta seikkailua merkitsee toisen sämpylämerkin kokeilu. Rennerin pomminpurkaja kuuluu pieneen vähemmistöön. Hän on ääritila-addikti tahtoen sitä tai ei. Hän osaa työnsä mutta saa pahoinvointikohtauksia adrenaliinipiikkiensä jälkeen. Onko hän hyvä tai huono ihminen? Se ei taida olla edes relevantti kysymys. Hän ei yksinkertaisesti pysty siihen, mikä lähes kaikille muille merkitsee normaalia" elämää. Toisaalta ei ole vaikea, vaan itse asiassa erittäin helppo, kuvitella itsensä harhailemaan ruokakaupan käytävillä tulkitsemassa jonkun toisen kirjoittamaa ostoslistaa syntyviä syviä miettien, että tässäkö tämä nyt on. Tässäkö tämä nyt on?

Erityiset kunniamaininnat Bigelow ansaitsee kuvauksesta ja castingista. Sivuosia takoneet persoonat on nostettu framille, kun taas nimekkäämmät naamat tekevät niukat mutta tiukat sivustat. Ratkaisu on palvellut sekä kerrontaa että kokonaisuutta ja antanut päähenkilöille täydet tilat ja tilaisuudet. Se myös näkyy ja tuntuu. Dvd:n suppea kulissien takaa -dokkari avaa vain hiukan tätä ratkaisua, josta olisin kaivannut enemmän analyysiä itse näyttelijöiltä.

Kuvaus on trendikäsivaraa mutta ilahduttavasti myös taitavaa zoomilla taiteilua kuten joskus Peckinpah'n kultaisten päivien aikaan siinä, miten katsoja imetään keskelle hysteriaa. Peckinpah'maisessa sielunmaisemassa liikutaan myös vastaanoton dramatisoinnissa: miten kauhu on yhtä aikaa kiinnostavaa ja kauheaa ja miten ristiriitaista se on tajuta.