Zero Dark Thirty kotikatsomo

Näinä aikoina koen hyvin miellyttäväksi perinteiseen ilmaisuun uskovien jännitysdraamojen korkean laadun Hollywoodin valtavirrassa. Viime vuonna hemmoteltiin muun muassa kahden suuremman produktion voimin. Näillä tarkoitan Ben Affleckin Argoa (2012) ja Kathryn Bigelow'n Zero Dark Thirtya (2012). Tosin Suomen ensi-ilta venähti jälkimmäisen osalta tammikuulle 2013.

Kotiteatterista katsottuna Zero Dark Thirtyn pituus ei edelleenkään haittaa, sillä elokuvan suurin voima kohtausten jännitteissä iskee edelleen kipinää. Väkivallan virkamiesten ajoittain jo järjettömän jästipäinen työ terroriuhan kitkemiseksi on kuvattu sellaisella viileydellä, joka herättää pohtimaan täysin toisenlaisen todellisuuden arjen rutiineja. Ennen kaikkea vahvat ja uskottavat naishahmot luovat häiritsevän särön perinteisesti miehisenä pidettyyn vakoilumaailmaan.

Yhdessä elokuvan avainkohtauksessa päähenkilö-Maya (Jessica Chastain) katsoo televisiosta naiskollegansa Jessican (Jennifer Ehle) kanssa, miten Yhdysvaltain presidentti vakuuttaa, ettei USA kiduta vankeja tyystin ilmeettöminä ja tietoisina kaikista niistä vaihtoehtoisista todellisuuksista, joita ihmisille tuputetaan. Todellisuuksista, joista suurin osa perustuu valheisiin ja harhoihin. He vain hyväksyvät todellisuuksien valheellisuudet ja totuuden toissijaisuuden, omat jalat syvällä todellisen todellisuuden kurassa, jota niin sanonut tavalliset ihmiset eivät koskaan edes tiedosta, eivät edes halua tiedostaa.

Etenkin Chastainin ja Jason Clarken roolityöt likaisen tason duunareina ovat erittäin merkittäviä. Clarken Dan on suorastaan hyytävä hyvä tulkinta käsittämättömästä ammatista ja siitä, miten ihminen sellaisesta selviää edes joten kuten henkisesti ehjänä.

Elokuvan henkilöt pidetään etäisinä kautta linjan. Vain Maya prosessoituu elokuvan kymmenen vuoden myötä, mutta hänkin vain pakkomielteisen peräänantamattomuuden analyysinä. Pidän sitä onnistuneena ratkaisuna, sillä se pakottaa miettimään ihmisyyttä kovan ammatin taustalla. Tai itse asiassa mitä ihmisyydestä on jäljellä ja paljostako he joutuvat luopumaan. Kun Mayan työtoveri Jessica saa surmansa autopommin räjähdettyä jalkojen juuressa, kipeän viitteen tunnistettavaan todellisuuteen antaa televisiosta kuultavan uutistoimittajan toteama kuolleesta kolmen lapsen äidistä.

Itse asiassa Mayan hahmo menee paljon syvemmälle pakkomielteisyyteen kuin Jeremy Rennerin pomminpurkaja ohjaajan edellisessä elokuvassa The Hurt Locker (2008). Rennerin hahmo sentään itse tiedosti addiktionsa, myönsi sen ja teki valintansa siltä pohjalta. Chastainin Maya ei tunnu edes mitään itse tiedostavan, mikä tekee hahmosta erityisen kylmän suorittajan, joka ihmisenä lienee olevan tyystin eksyksissä ja yksin.

Kun Maya armeijan rahtikoneessa elokuvan lopussa pillahtaa itkuun, hän tietää joutuneensa tyhjän päälle, koska todennäköisesti hän palaa tyhjään. Itkeekö hän sitä, että muuttuiko Osama bin Ladenin tappokeikan jälkeen mikään ja muuttuuko ikinä koskaan, ei ehkä ole edes relevantti kysymys. Se on tullut elokuvan edetessä jo hyvin selväksi, ettei mikään muutu, sillä Yhdysvallat on ollut mukana luomassa sellaista oravanpyörää, jonka vauhtiin on vaikea hypätä ja josta pois hyppääminen tarkoittaa yleensä vain ruumiita.

Jos Zero Dark Thirtyn tulkitsee sotaelokuvana, pidän sitä yksiselitteisesti kansallisena sotaelokuvana, jossa sen reportaasimainen ja ilmeettömästi paljastava kerronta on lajityypin sisällä edukseen. Mitään muuta näkökulmaa kuin Yhdysvaltain on sinänsä edes irrelevanttia odottaa. Kaunistelu on kuitenkin minimissä ja pallo pääosin katsojalla. Kansalliseksi sotaelokuvaksi Zero Dark Thirty on vaativa katsomiskokemus.

Loppua kohden, ennen Seal Team Sixin iskua Osaman olinpaikkaan, elokuva oikaisee muutamia mutkia suoriksi. Esimerkiksi pohdintaa iskumetodista ei käydä juuri ollenkaan, mitä itse asiassa pohdittiin hyvin pitkään, kun alkoi varmistua, että maailman etsityin saattaa majailla pakistanilaisen pikkukaupungin sydämessä.

Myöskään erikoisjoukkojen harjoitteluun iskua varten rakennettuun, mahdollisimman tarkkaan replikaan ei viitata millään tavoin, mikä nyt on pieni miinus, vaikka fiktiivisessä narratiivissa on pakko tehdä oikaisuja. Joka tapauksessa näyttämällä tiukan harjoittelun, tavallinen katsoja pääsisi paremmin jyvälle, miten epävarmoja sotilasoperaatiot aina ovat herran Murphyn puuttuessa niin kovin helposti peliin, kuten vaikkapa pudottamalla helikopterin. Ihan sama minkä tason ammattilaisia on mukana ja miten paljon harjoittelua ja huipputeknologiaa.

Iskusta on jätetty pois myös tukihelikopterit, ja muutenkin elokuvallistetut DEVGRU-operaattorit etenevät kohteessaan turhan äänekkäästi, mutta ratkaisut on tehty tavallisen katsojan ehdoilla ja sinänsä historian kirjoihin itsensä versaalilla kirjoittanut kommando-operaatio on mallikkaasti kuvattu loppupään pienenä mutta ratkaisevana osasena pitkässä projektissa.

Zero Dark Thirtyn perusvire on hyvin surumielinen ja alakuloinen. Terrorismin vastaisen sodan pimeyden ytimessä toivo on vastaanpyristelyä, jolla yleensä ei ole merkitystä. Moraali ei ole edes kauppatavaraa. Katsoessa mieleen pöllähti meilläkin Ylellä esitetty pysäyttävä dokumentti Miehet varjoista (2012), jossa Israelin keskustiedustelupalvelun Shin Betin entiset johtajat käyvät läpi organisaation historiaa ja toimintaa. Eräs heistä kommentoi yleisellä tasolla terrorismin vastaista selviytymistaistelua osuen lakonisesti melkoisen mojovaan kipupisteeseen: "Voitamme kaikki taistelut, mutta häviämme sodan."