Texasin moottorisahamurhaaja kotikatsomo

Tuskin mitään muuta elokuvaa on julkisesti ryöpytetty niin paljon kuin Tobe Hooperin pahamaineista The Texas Chain Saw Massacrea. 1970-luvun kauhuelokuvan suuresta kulttiteoksesta tuli nopeasti valkokankaan kaikkein saatanallisimpien säkeitten ja väkivaltaan lietsovimpien yllykkeiden lipunkantaja. Liberaalit, kasvatustieteilijät, psykologit sun muut kansan hyvinvoinnista huolestuneet tekivät Texas Chain Saw Massacresta elokuvaväkivallan malliesimerkin. Suomessa elokuva oli pitkään kielletty. Sitä pitivät pannassa samat ihmiset, jotka myöhemmin tarjosivat The Patriotin kaltaista asenteellista väkivaltaviihdettä ikärajalla K-14. Meillä keskustelu elokuvaväkivallasta huipentui edesmenneen videolain ilmavaivoihin. Hooperin teoksen harteille sysättiin kaikki elokuvaan liitetty negatiivinen kuona. Texas Chain Saw Massacren haitallisuudesta pälpättivät eduskunnan tädit ja sedät, joista kukaan tuskin oli edes filmiä nähnyt. Itse elokuva unohdettiin. Maine puhui puolestaan.

Kauhuelokuvalle 1970-luku ja vielä 80-luvun alku oli hurjaa aikaa. Ideologisen, sosiaalisen, poliittisen ja yhteiskunnallisen luottamuksen murtuminen 70-luvun Amerikassa synnytti kauhuelokuvassa hämmentävän tason, jossa ihmisiä ja yhteisöjä polttavat ristiriidat myllytettiin sisällön ja muodon kitkeräksi ydinmehuksi tavalla, joka ei enää sen jälkeen ole toistunut. Keitoksen pahimmat painajaiset lyötiin kankaalle niin ronskein ja arkisin vedoin, että viileä suhtautuminen aikakauden keskeisempiin elokuviin vaatii edelleenkin teflonhermoja. Katsojaa hämmennettiin lahjomattoman ilkeällä asenteella, josta ei pystynyt päättelemään, oliko kyse satiirista, vittuilusta vai vakavahenkisestä yhteiskunnallisesta kommentoinnista. Suunnan viitoitti synkkä Night of the Living Dead (1968), jonka teemaa Romero lavensi upeaksi trilogiaksi, Dawn of The Dead (1978), Day of the Dead (1985). Romeron zombie-esikoisen perässä seurasi niin suuren kuin pienenkin tuotannon puolelta stydiä suonta kuppaavaa tavaraa: esimerkiksi Peckinpah’n Olkikoirat (1971), Boormanin Syvä joki (1972), Friedkinin Manaaja (1974), The Texas Chain Saw Massacre, Cravenin The Hills Have Eyes (1978), Carpenterin Halloween (1978) ja The Thing (1982), Scottin Alien (1979).

Ei siis todellakaan mitään deittileffaksi sopivaa, mutta elokuvahistorian pitkässä juoksussa kyse on merkittävistä eri lajityyppejä yhdistelevistä uudelleenarvioinneista, joissa ihmisyyden, yhteisöjen ja instituutioiden ruma kääntöpuoli tulkitaan sellaisilla inhimillisen rappion näytöksillä, että nihilismin tason voi jo sanoa olevan paljas ja puhdas. Texas Chain Saw Massacre on tämän suhteen ehkä keskeisin elokuva, jonka monitasoisuudesta oikeastaan vasta amerikkalainen elokuvatutkija Robin Wood kirjoitti teokselle oikeutta tehden. Niille, jotka haluavat lukea Texas Chain Saw Massacren syvemmästä tulkinnasta, suosittelenkin perehtymistä Woodin kirjaan Hollywood Vietnamista Reaganiin.

Texas Chain Saw Massacre on makaaberi komedia, groteski painajainen, jossa itse asiassa ei ole verta edes kymmenen litran marjaämpärin täytteeksi, jos sitä edes puolittamaan. Mässäilystä on turha puhua, vaan asenteesta ja visuaalisen kerronnan alkuvoimaisesta vimmaisuudesta senkin edestä. Tarinan yksinkertaisuudesta ja kengännauhabudjetista huolimatta elokuva paistaa tekemisen meininkiä ja rujoa luomisen voimaa. Ahdistavat kamera-ajot, häiriintyneet kuvakulmat ja sekametelisoppainen äänimaailma toimivat edelleen, vaikka pitkä matka on menty sitten vuoden 1974. Texas Chain Saw Massacre on lähellä amerikkalaisen perheinstituution rappion lopullista olemusta, jossa inhimillinen kohtaan inhimillisen toiseuden. Viimeistään syrjäseutuperheen banaali ruokailurituaali haastaa katsojan joko hylkäämään kaikki porvarillisen elämäntavan valheelliset arvot tai pitäytymään tekopyhässä moraalissaan. Loppu ei suinkaan tuo helpotusta. Kun Leatherface tanssii McCullochinsa kanssa hurmeista kalmantanssia, sitä voi yllättää itsensä ajattemasta, että ne ylimieliset ja tympeät hipit saivat vain minkä ansaitsivatkin.

*

Dvd-painoksena Texas Chain Saw Massacre on hankkimisen arvoinen. Re-masteroidun elokuvan kuvanlaatu on, alkuperäisen filmilaadun huomioon ottaen, kiitettävä ja ennen kaikkea monosta stereoksi uudelleen miksattu ääniraita on korvia kirvelevän hivelevä. Lisämateriaalit ovat levyllä kiinnostavia ja myös melko runsaita. Poistetut ja vaihtoehtoiset kohtaukset avaavat uusia ovia elokuvan maailmaan, kuten myös lavasteita esittelevä kooste sekä pilalle menneet otokset. Still-kuvamateriaalikin on tällä kertaa merkityksellistä, koska kyseessä on elokuvahistoriallisesti näinkin merkittävä teos. (dvd-lisäys: Juha Rosenqvist)

DVD / kuva: 16:9 Letterbox Widescreen; ääni: Dolby Digital 2.0; tekstitetty (elokuvaa voi katsoa ilman tekstitystä); special features: Deleted Scenes (6 kohtausta) and Alternative Footage (3 kohtausta), Trailers (4), Blooper Reel (pilalle menneitä otoksia), Props and Sets (lavastesuunnittelua yms.), Film and Production Stills, Posters and Lobby Cards, Biography Tobe Hooper ja kommenttiraita.

ks. ensi-ilta