Eaten Alive kotikatsomo

Kauhuohjaaja Tobe Hooper räjäytti underground-potin elokuvallaan Teksasin moottorisahamurhaaja (1974). Pienellä budjetilla kuvatusta teoksesta tuli menestynyt kulttiklassikko, joka poiki kovan debatin kauhuelokuvien väkivaltaisuudesta ja joka päätyi Suomessakin kiellettyjen elokuvien listalle. Hooper pääsi elokuvan myötä vihreämmälle oksalle ja Hollywoodiin, jossa hänen ensimmäinen ohjauksensa oli Eaten Alive.

Useilla eri nimillä kuten Death Trapina tunnetun elokuvan teko oli riitaisaa, ja Hooper väänsi tuottajien kanssa kättä taiteellisesta kontrollista. Kuuleman mukaan Hooper otti ja lähti kolme viikkoa ennen kuvauksien päättymistä, jonka jälkeen editoija ja yksi elokuvan näyttelijöistä ohjasivat tarinan loppuun asti.

Juonta teoksessa ei ole juuri nimeksikään. Ränsistyneessä motellissa asuu rähjäinen laitapuolen hyökkääjää muistuttava heppuli Judd (Neville Brand), joka pitää lemmikkinään porstuan vieressä olevassa suovedessä krokotiiliä. Judd on täysi sekopää, joka lahtaa yhtä omituisia vieraitaan viikatteella ja nakkaa nämä herra krokon kumiseen kitaan. Välillä näytetään nuorien naisvieraiden tissejä ja niitäkin perin rutiininomaisesti ja epäeroottisesti.

Eaten Alive on elokuvallisesti surkea tekele, jonka lattea tunnelma on banaali ja monin paikoin tahattoman koominen. Kömpelöt efektit osoittavat jälleen kerran sen, että se mitä ei suoraan näytetä, saattaa olla paljon pelottavampaa kuin se mitä näytetään. Varsinkin jos se mitä näytetään näyttää Tiimarin muovilelulta. Hooperin olisi kannattanut ottaa oppia omasta ohjauksestaan, sillä eihän Teksasin moottorisahamurhaajassakaan näytetä juuri mitään.

Juoniaihio voisi innostaa enemmän, jos yhdestäkään henkilöhahmosta piittaisi pätkän vertaa, mutta persoonattomat hahmot ovat vain tykinruokaa Juddille ja tämän lemmikille. Ainoastaan Robert Englundin esittämässä irstaassa Buckissa on vähän särmää, ja Englundin pirullisessa virneessä voi nähdä jo kaikuja miehen 1980-luvun ikonisesta kauhuhahmosta Freddy Kruegerista.

Omalla tavallaan myös Juddia esittävä Neville Brand on kiinnostava tapaus, sillä palkittu sotaveteraani Brand tunnetaan uraltaan lähinnä lännenkuvista, joissa hän esitti yleensä jäyhää, suoraselkäistä western-sankaria. Roolisuoritus spurgun näköisenä mielipuolena on näkökulmasta riippuen joko innovatiivinen uusi aluevaltaus tai Brandin uran aallonpohja. Vanhan länkkärimiehen tapauksessa on oikeastaan sääli, että kerrankin erilainen rooli hautautuu elokuvan syvälle vajoavan yleistason pohjamutiin.

Kaikki kunnia Teksasin moottorisahamurhaajalle ja Stephen Kingin Salem’s Lotin tv-filmatisoinnille, mutta muuten Hooper on varsin yliarvostettu kauhuohjaaja. Poltergeist (1982) on toki klassikkoasemassa oleva teos, mutta siitä suurin ansio kuulunee Stephen Spielbergille, joka tuotti, käsikirjoitti ja muutenkin vaikutti elokuvan syntyyn niin huomattavasti, että Hooperin panoksen suuruutta on useasti kyseenalaistettu.

Loppujen lopuksi Eaten Alive on omalla tavallaan varsin osuva esimerkki ohjaajastaan ja tämän urasta. Vääntö on ollut tuottajien kanssa kovaa, mutta tuottajat eivät ole aina olleet välttämättä väärässä.