Super 8 kotikatsomo

Ennen oli kaikki paremmin ja kultainen nuoruus ei jäänyt unholaan. Näin kuuluu nostalgikkojen mantra. Eikä mantrassa välttämättä mitään vikaa olekaan, sillä sopiva annos nostalgiaa ja omien nuoruus- ja lapsuusvuosien viattomampien tunnelmien muistelua on täysin sallittua myös elokuvantekijöille niin kauan kuin menneessä ei ryvetä liiallisesti eikä retrohenkisyys tarkoita tietyn aikakauden yksipuolista, liian kiiltokuvamaista tulkintaa.

J.J. Abrams ei ole koskaan peitellyt sitä, että hänen suurimpia idoleitaan ja esikuviaan on Steven Spielberg. Nyt Abrams on vihdoin päässyt mentorinsa isällisesti siunaamana toteuttamaan elokuvaa kahdestakin lempiaiheestaan. Ensimmäistä edustavat kasimilliset amatöörielokuvat, joiden parissa iso osa nykyisistä ohjaajista on lapsena askarrellut ja toteuttanut kaveriporukalla omia teoksiaan. Toista edustaa pikkukaupungin ilmapiirin rikkova muukalaisten tunkeutuminen.

Muukalaiset voi Super 8:ssa tulkita monella tavalla. Avaruuden olento voi olla muukalainen, mutta sitä ovat myös pikkukaupungin idylliä ja elämänpiiriä rikkovat kasvottomat sotilaat ja näiden rajut, perusoikeuksista piittaamattomat otteet. Kuten niin usein Spielbergilläkin, niin kyse on myös lasten ja aikuisten välisestä kuilusta. Lapset ovat omassa elämänpiirissään ja aikuisten maailma vaikuttaa paikoin käsittämättömältä.

Tarinan ytimessä oleva kiinteä lapsiryhmä kuvaa omaa kasimillistä hirviöelokuvaansa. Samalla osa lapsista on jo lähellä lapsuutensa loppua ja matkalla varhaisnuoruuteen sekä sen tuomiin muutoksiin. Suurin muutos tapahtuu, kun poikaporukan omaa elokuvaa ohjaava Charles (Riley Griffiths) kutsuu ryhmään Alice Dainard -nimisen tytön (Elle Fanning), joka ainoana porukasta osaa näytellä kunnolla.

Gasellimainen Elle Fanning tulkitsee Alicen roolin herkästi ja eläytyy rooliinsa tarkan hienovaraisesti ja sisäisesti. Roolituksen kannalta on oiva veto, että Fanning on kokeneempi lapsinäyttelijä ja muut lapset ovat amatöörinäyttelijöitä, sillä tämä muodostaa hyvän kontrastin sekä elokuvan päätapahtumiin että elokuvaan elokuvan sisällä, lasten kuvaamaan kasimilliseen zombie-leffaan.

Elokuvan pääroolissa oleva Joe (Joel Courtney) asuu seriffi-isänsä kanssa kaksin. Joe on menettänyt äitinsä tehdasonnettomuudessa, josta Alicen isä potee syyllisyyttä ja jonka takia Joen isä kieltää poikaansa olemasta missään tekemisissä Alicen kanssa. Toisin luonnollisesti käy, sillä Joe ihastuu Aliceen ja potee omanlaistaan kaukorakkautta, joka kehittyy viattomaksi mutta lämpimäksi suhteeksi. Alice on kaikin puolin ihastuttava, mikä aikaansaa lieviä kontrasteja myös aiemmin niin tiiviissä poikasakissa.

Pelkkä Spielberg-fiilistely ei kuitenkaan kuvaa elokuvaa riittävästi, sillä onhan sitä muitakin Steveneitä kuin Spielberg, tai ainakin Stepheneitä. Stephen Kingin laajan kirjallisen tuotannon yksi keskeisimpiä teemoja on aina ollut lapsihahmojen ja lapsiryhmien käyttö lähimenneisyyteen sijoittuvissa tarinoissa. Monesti juuri Kingin lapset joutuvat kohtaamaan vaikeuksia ja sellaisia kauhuja, jotka ovat aikuisten jähmeämmille maailmankuville liikaa. Hyvä esimerkki on Kingin parhaimmistoon kuuluva kirja SE, jonka arkkityypeistä on havaittavissa häivähdys myös Super 8:ssa.

Spielbergin sense of wonderista sekä Kingin kauhun ja mielikuvituksen yhdistelmistä muodostuu Abramsin käsissä harmoninen, vahvan elokuvallinen kokemus, jossa lähes kaikki osa-alueet toimivat saumattomasti ja kitkattomasti. Niin kitkattomasti, että juonen ja rakenteen muutaman lievän aukkopaikan yli on mahdollista liukua ilman putoamisvaaraa. Oman rikkansa rokkaan antaa lasten kuvaama kasimillinen kauhuelokuva, joka esitetään lopputekstien yhteydessä kokonaisuudessaan ja joka tuo elokuvaan yhden ulottuvuuden lisää. Mitä oppi-isä edellä, sitä oppipoika Abrams perässä.