Sovitus kotikatsomo

Elokuvan suomennettu nimi on harvoin näin osuva. Sovitus merkitsee tekojen hyvitystä, mutta on myös musiikkitermi: muutosten luomista olemassa oleviin sävellyksiin niin, ettei kokonaishahmoon kuitenkaan kajota.

Se on hyvä määritelmä Sovituksen suhteesta Ian McEwanin alkuperäisromaaniin. Se ei toista kirjaa yksi yhteen, mutta säilyttää alkuteoksen hengen erinomaisesti. Samalla se on ohjaajansa Joe Wrightin taidonnäyte laatudraaman tekijänä.

Musiikilla on tarinankerronnassa tärkeä sija. Varsinkin tiivistunnelmainen alkuosa on leikkauksen, musiikin ja kuvauksen loppuun asti harkittua yhteistyötä, josta muodostuu aivan oma, pahaenteisen unellinen todellisuutensa.

Tunnelmanluojina on käytetty äänimaailman pieniäkin yksityiskohtia, kuten kärpäsen surinaa tai korkojen kopinaa. Tarinassa vahvasti mukana oleva kirjoituskone muuttuu myös musiikki-instrumentiksi Dario Marianellin käsissä. Kirjoituskoneen naputus korostaa taidokkaasti alun tiivistä tunnelmaa.

Sovituksessa on kyse osin tahallisesta väärinkäsityksestä ja sen aiheuttamasta katumuksesta. On vuosi 1935 Englannin maaseudulla. Briony Tallis (Saiorse Ronan) on mielikuvituksekas mutta hemmoteltu 13-vuotias, joka kirjoittaa näytelmää ja haaveilee romanttisista kohtauksista. Mutta tosielämää ei voi ohjata, ja käsikirjoitus on menossa vääjäämättä pieleen.

Kun Briony näkee sisarensa Cecilian (Keira Knightley) ja taloudenhoitajan pojan Robbien (James McAvoy) välisen kohtauksen, hän tekee siitä dramaattiset johtopäätökset. Myöhemmät tapahtumat tarjoavat mustasukkaiselle Brionylle tien lapselliseen kostoon.

Tuhoisien seurausten aavistamiseen ei hänenkään mielikuvituksensa riitä. Ja riittääkö lopulta mikään aika teon hyvittämiseen?

Pienillä yksityiskohdilla sävytetty Sovitus on visuaalinen nautinto. Huikean alkuosan jälkeen rytmi muuttuu hitaammaksi. Vasta lopussa paljastuu totuus, joka on tarinaa lohduttomampi.

Sielukkaimman roolin tekee James McAvoy. Keira Knightleyn tunteiden palo jää sen rinnalla haaleaksi. Sovitus on usein tulkittu romanttiseksi elokuvaksi, mutta kerronnan näkökulmasta johtuen rakkaustarina on ennemmin kehys kuin pääasia.

Se vie tehoa emotionaalisella tasolla, mutta toisaalta korostaa sitä, mistä lopulta on kyse. Synnistä ja sovituksesta – vaikka liian myöhäisestä.