Ran kotikatsomo

Akira Kurosawa (1910–1998) oli elokuvan viimeisiä oikeasti suuria ohjaajia. Ran jäi hänen myöhäiskautensa pääteokseksi, jonka jälkeiset tuotokset olivat enemmänkin jäähdyttelyä. Kurosawaa kutsuttaisiin mestariohjaajaksi jo ilman Raniakin. Ennen sitä hän oli jo loihtinut sellaiset elämää suuremmat elokuvat kuin Rasmôhon (1950), Seitsemän samuraita (1954), Seittien linna (1957), Yojimbo (1961), Dersu Uzala (1975) ja Kagemusha (1980), päällimmäisenä mieleentulevat mainitakseni.

Ran oli Kurosawalle pitkä ja rakas projekti, jonka toteutumiseen vaikuttivat voimakkaasti häntä ihailevat amerikkalaisen elokuvan nimimiehet Francis Coppola, Steven Spielberg ja George Lucas, jotka rahoittivat osan suurelokuvasta. Ran olikin valmistuessaan kaikkien aikojen kallein japanilainen elokuva. Eikä raha mennyt hukkaan, sillä sen verran massiivisesti ruhtinas Hidetoran jälkikasvu ottaa yhteen taistellessaan vallasta, ettei edes nykyisten digitaalispektaakkelien edessä tarvitse hävetä piiruakaan, päinvastoin.

Shakespeare oli Kurosawalle tärkeä kirjailija, jonka teemoja ja tunnelmia ohjaaja lainasi useissa teoksissaan. Lainata on huono termi, sillä Kurosawan kohdalla kyse on Shakespearen draamojen muuttuminen lihaksi ja vereksi, joka elää ja hengittää alkuperäistä toisen suuren taitelijan tulkitsemana. Shakespeare loi sanoja, joista Kurosawa loi maalauksia. Ranissa Kurosawa otti materiaalikseen kuningasdraamoista jylhimmän, Kuningas Learin. Hän teki kuninkaan tyttäristä poikia, mikä sopi feodaaliajan Japaniin. Muutoin onkin enää vaikea sanoa, missä Shakespeare loppuu ja Kurosawa alkaa, tai toisinpäin. Sen verran hurja ja upea symbioosi Ran on.

Ranin shakespearelaisessa maailmankaikkeudessa vallan jokainen porras on veren merkitsemä. Aika ei mene eteenpäin, historia vain toistaa itseään noidankehässä, joka alkaa aina vain uudelleen. Jumalia ei ole, on vain valtiaita, jotka murhaavat tai tulevat murhatuiksi. Äkkipikaisuuden siivittämänä jaettu valtakunta alkaa tahdissa tykyttää kohti vääjäämätöntä räjähdystään kuin muutaman päivän otsassa takova aggressiivinen akne. Rakkaudella ja anteeksiannolla on tässä petoksen ja ahneuden maaperässä kuiva kasvualusta. Lopulta päähenkilön on menetettävä järkensä valo, jotta hän voisi ymmärtää, mitä hänen harkitsematon vallankäyttönsä on aiheuttanut. Mutta kuitenkin liian myöhään. Kurosawan voimallinen Shakespeare-tulkinta päättyy kuvaan jyrkänteen reunalla horjuvasta sokeasta. Sen puhuttelevampaa vertausta ihmiskunnasta ei tarvita.

Ran on ihailtavissa alkuperäisessä kuvasuhteessaan letterbox-laajakuvana. Dvd:n kuvanlaatu on hyvä ei-anamorfiseksi kirkkaine väreineen, mutta tukkoinen ääni jättää rutkasti toivomisen varaa.