Seitsemän samuraita valkokangas

Elokuvahistorialla on tapana täyttää itseään erilaisilla klassikkokaanoneilla, joiden sisäiset ja ulkoiset arvojärjestykset ja niistä väitteleminen ovat elokuvahullujen pakkopullaa. Kriittisellä asenteelle kaanoneihin tunkeutuva ja niitä tuulettava (akateeminen) elokuvatutkimus ja -kritiikki joutuu kerta toisensa jälkeen elokuvahullujen edessä pyhäinhäväistäjän asemaan ja ansaitsemattoman (ja joskus toki myös ansaitun, mitäpä sitä kieltämäänkään) loanheiton maalitauluksi. Samaan aikaan elokuvia kuluttava siviiliväestö on autuaan tietämätön näistä kulttuurisodista ja jatkaa omaa arvaamatonta äänestyskäyttäytymistään box-office -kaanoneissa.

Tämän jonkinlaisen tulkinta- ja katsomistapojen kolmihaaran risteyksessä kykenevät seisomaan vain harvat elokuvat, nimittäin ne, jotka onnistuvat löytämään kannatuksen, hyväksynnän ja ihannoinnin sekä ylä- että alakulttuureistakin ja niin friikkien ja snobien kuin normaalien ja vähemmän normaalien elokuvakävijöiden keskuudesta. Japanilaisen elokuvan keskeisin ja tärkein teos, usein myös maailman parhaimpien elokuvien joukkoon valittu Akira Kurosawan Seitsemän samuraita on eräs näistä kiista-aitoja kaatavista ja varauksettoman ihailun ansainneista elokuvahistorian merkkiteoksista.

Seitsemän samuraita kertoo nyt jo iltasadun kaltaisella tuttuudella pienen tarinan köyhän kylän taistelusta kyläläisiä vuodesta toiseen julmasti riistäviä rosvoja vastaan. Täydellistä tuhoaan pelkäävä kylä päättää palkata suojakseen samurai-sotureita, joiden tarunhohtoinen maine sekä kiihottaa että pelottaa yksinkertaisia kyläläisiä. Saatuaan avuksi kuusi samuraita ja yhden puolihullun miekkamiehen, kukapas muu kuin Toshiro Mifune yhdessä elokuvahistorian tunnetuimmista rooleista, alkaa kylän valmistautuminen suureen ja armottomaan taisteluun.

Olkoonkin, että kerrottava tarina on pieni ja yksinkertainen, niin elokuvana Seitsemän samuraita edustaa elokuvakerronnan loistavinta, lähes homeerista, epiikkaa. Kuvauksen, kohtausten vaihtelevan sisällön ja rytmin, mise-en-scenen ja musiikin valloittavan kitkaton kudelma antaa katsojille aikaa uppoutua henkilöhahmoihin ja heidän luonteisiinsa sekä ryhmien välisiin konflikteihin ja sidoksiin. Neljänkymmenen rosvon hurjuus, samuraiden tyyneys ja lojaalius omaa arvomaailmaansa kohtaan ja kyläläisten vimmainen eloonjäämisen pakko saavat katsojan avautumaan elokuvaa kohden kaikella sillä intensiteetillä, mitä elokuvan muotoon puettu pyyntö ja vaatimus jaetusta kokemuksesta edellyttääkin.

Akira Kurosawan (1910–1998) asema ehdottomana Suurena Ohjaajana on kiistaton, kuten se on ollutkin aina Rashomonista (1950) ja Seitsemästä samuraista alkaen ja toivoa sopii, että yhä uudet elokuviin rakastuneet sukupolvet tulevat löytämään myös hänen monipuolisen tuotantonsa kaikessa laajuudessaan, ja että erityisesti Seitsemän samuraita valuisi myös valtavirtaan yhä uudestaan ja uudestaan. Elokuvana se on aina yhtä upea, tyylikkäästi vanhentuva ja miljoonien katsomiskokemusten patinoima ylväs merkkiteos, jonka kulttuuri- ja elokuvahistoriallista merkitystä ei kaiketi koskaan kyetä täysin tavoittamaan. Ja miksi pitäisikään, sillä Seitsemän samuraita katsoo katsojiaan aina yhtä tarkkaan, aina yhtä syvälle ihmisyyteen ja aina katsojiensa katseen tavoittaen.