Warrior kotikatsomo

Omenapiirakan, vapauden ja kapitalismin luvatun maan pääpuolueet ovat tällä haavaa jotakuinkin kaikesta eri mieltä. Sillanrakentajat leimataan pettureiksi ja kompromissi on tappio. Yhdestä seikasta niin Demokraatit kuin Republikaanit ovat kuitenkin sympaattisesti samaa mieltä: Yhdysvallat on rikki. Ja se on – kuinka ollakaan – vastapuolen vika.

Gavin O’Connor on leimallisesti amerikkalainen elokuvaohjaaja. Pyyteetön tähtilipun liehunta on ok, mutta myöskään kotimaan kipupisteitä ei vältellä. Miraclessa (2004) Neuvostoliitto murjottiin jään rakoon ja Pride & Gloryssa (2008) ratkottiin poliisivoimien korruptiota. Warriorissa naama tummuu ja takapiha trimmataan esittelykuntoon.

Vietnamissa vieraillut ex-alkoholisti isä on kasvattanut kaksi poikaa. Toinen on narkkari, toinen asuntolainan painama opettaja. Kuten Pride & Gloryssa perheen ongelmat ja riidat peilaavat yhteiskuntaa. Rehellisyyttä huokuvien tulkintojen voimalla uskottavaksi kasvavat roolihahmot vetävät puoleensa uurteisilla kasvoillaan.

Kuten O’Connorin Yhdysvallat, ovat myös hänen kuvaamansa ihmiset rappiolla. Miesten hutilointien vuoksi Unelma on ryvettynyt. Äijien se myös täytyy puhdistaa. Naisten relevanttius on hurrata katsomossa. Hameväkeläiset ovat kaukaisia äitejä ja uskollisia puolisoita. Suurin teko, jonka daami voi tehdä, on olla miehen tukena.

Konservatiiviset asenteet eivät rajoitu sukupuolirooleihin. Mikä onkaan maskuliinisempaa ja primitiivisempää kuin yhtenäisyyden tavoittelu hauista jännittämällä? Viholliskuvien luominen on tunnetusti tehokkaimpia keinoja pistää kotirintama kuntoon. Varmuuden vuoksi sankarit vetävät käkättimeen niin mustaa miestä kuin pöyristyttävän alleviivaavasti Neuvostoliiton tunnuksia kantavaa veli venäläistä.

Käsikähmä on äärimmäisen hienosti kuvattua. Lähikuvat onnistuvat hektisyyden luomisessa ja jokainen isku hönkii fyysisyyttä. Monin paikoin 80-lukulaisten teemojen esilletuonti on niin pätevää, että niiden pöhköys ei häiritse. Päinvastoin, monet voiton hetkistä ovat aidosti koskettavia. Perhedraama tapahtuu lisäksi loppuun asti pääosin harmaalla vyöhykkeellä, joten monet urheiluelokuvien kliseet on, jos nyt ei väistetty niin ainakin muotoiltu onnistuneesti.

Ohjaaja lekottelee elokuvassa rahassa uivana vapaaottelu-turnauksen järjestäjänä. Tästä huolimatta mies kameran ja kynän takana on taantuvan keskiluokan puolestapuhuja. Kritiikki sinällään ihmiskasvoista pankkilaitosta ja julkista hallintoa kohtaan on kirpeää. Kun perhe ei pysty arkisella työpanoksellaan maksamaan asuntolainaa, on aika taistella vastaan. Rehellisen työn kannattamattomuus on noussut esille jo useammassa O’Connorin elokuvassa.

Pätevästä duunarituotteesta on jäänyt kulmia hiomatta. Alun vahva henkilövetoisuus ja pienten hetkien korostaminen tekevät ajoittain tilaa rönsyilevälle tarinarakenteelle. Lähes koko jälkimmäinen puolisko on varattu viihdyttävälle, mutta hieman itseään toistavalle mustelmapainille. Kehästä loistaa kuitenkin pikemminkin sydän kuin tekniikka, joten hikinen ja verinen tappelumaratoni ei ole vain näyttävä päätösnumero.