Poika ja viulu kotikatsomo

Chen Kaigen elokuvassa Poika ja viulu on tarina tarinan sisällä. 13-vuotiaan viulutaiturin isä satuilee vaimostaan ja äidistä, joka kuollessaan jätti viulun pikku pojalleen. Siksi viulua soittaessaan 13-vuotiaaksi kasvanut poika muistelee äitiään ja mestarillisella soitollaan herättää tunnekuohuja. Isän kertoma tarina osoittautuu elokuvan lopussa tietysti myytiksi – samoin kuin koko perhe. Poika onkin hylätty löytölapsi, jonka mies on korjannut kadulta ja kasvattanut kuin omaansa. Isän valheellinen tarina kuitenkin liikuttaa kuulijoita niin kuin pitääkin. Markkinointipuheena se on siis oivallinen.

Tämä herkullista ironiaa ilmentävä tarina on pienoiskoossa koko elokuvan pääteesi. Valheella ja keplottelulla tavoitellaan elämään sisältöä. Kommunistinen Kiinakaan ei ole välttynyt markkinatalouden ilmiöiltä. Päämääriä ovat raha ja maine, joita ei enää saavuteta ilman oikeita kontakteja ja sponsorointia. Pelkkä soittotaito, oli se kuinka ihmeellistä hyvänsä, ei riitä. Ja sittenkin, kuten elokuva palavasti opettaa, valheen takana ovat ne aidot tunteet ja arvot, jotka todella merkitsevät. Kyse on valinnasta.

Elokuva keskittyy isän pyrkimyksiin viedä ihmelastaan Pekingin parhaimpien professoreiden avulla maailmanmaineeseen. Maalaisukon toilailut pääkaupungissa on kuvattu hersyvällä antaumuksella. Niin ikään pojan ja huolettoman naapurin naikkosen orastava ystävyys on kiinnostava. Suurkaupungin yksinäiset koettavat selvitä omillaan, mutta takertuvat hädässä vähäisiin läheisyyden ja kiintymyksen armopaloihin, joita onnistuvat lohkaisemaan.

Tarinan rakenne on hahmoton. Juonikäänteet ovat joko laahaavia tai äkkinäisiä, tilanteet toistuvat ja arvattava loppuratkaisu venyy. Hahmoissa on ristiriitoja, mutta lopussa ne epätäydelliset hyvikset kuitenkin voittavat pahikset. Vaikka Poika ja viulu on isä–poika-asetelmaltaan Takeshi Kitanon Kikujiron kesän kaltainen, on sen tyyli toista maata. Kitano kritisoi rankasti nyky-Japanin kyynisyyttä, ja tekee sen vähäeleisen liikuttavasti, huumoriin kätkettynä. Kaige puolestaan luottaa tunnemyrskyisään melodraamaan. Itsensä hän on kirjoittanut rahan ja maineen edessä niin oppilaansa kuin oman tyttärensä uhraavaksi tunteettomaksi professoriksi. Isän ja tyttären suhde jää valitettavasti sivuun.

Elokuvan luulisi vetoavan musiikkipiirien lisäksi klassisesta taide-elokuvasta kiinnostuneeseen kulttuuriväkeen, mutta tunnepaisuttelussa säästölinjaa puoltavaa katsojaa se turhauttaa.