Keisari ja salamurhaaja valkokangas

Chen Kaige lukeutuu Zhang Yimoun ohella Kiinan tunnustetuimpiin nykyohjaajiin. Jäähyväiset jalkavaimolle -elokuvan luoneen visuaalisen tekijän tuorein työ Keisari ja salamurhaaja on populistinen epookki, jonka narratiivinen kaari kulkee ajassa 230 eKr. Kiinan ensimmäisen keisaridynastian syntyvaiheet tarjoavat oivallisen pohjan kuivalle kertomaperinteelle ja ajattomille teemalinjoille. Leijailevathan pintakerroksina muun muassa sodan ja valtataistelun hirveydet, henkisen ja maallisen kamppailu, arvot ja niiden mureneminen sekä sukupolvien väliset aatteelliset kuilut. Massiivisia joukkokohtauksia, tantereen töminää, patarumpujen jylinää, postikorttikuvastoa ja rakkauden sulautumista osaksi elämän suurta shakkipeliä. Viittauksia nykypäivään ei peitellä. Historiankirjojen yli 2000 vuotta vanhoja myyttisiä hahmoja kuvataan läheltä kuin ruohonjuuritason kansaa. Ohjaaja luotaa myös läpinäkyvästi shakespearelaista allegoriaa, mikä tuo elokuvaan Kurosawan Seittien linnasta muistuttavaa historiallisinhimillistä tatsia ja modernia kosketuspintaa mytologiaan.

Yleisöystävällisyyden nimissä suuret teemat huutavat suuria puitteita. Keisari ja salamurhaaja edustaa Kiinan elokuvahistorian taloudellisesti kursailemattomimpia projekteja. Rahalla on saatu maan kovimmat professionaalit satsaamaan aikansa pedanttiseen pakertamiseen, varman ja näyttävän jäljen luomiseen. Kaige johtaa väkeään kuin kunnon sotapäällikkö armeijaansa, mutta kellokoneistoaan pyörittäessään hän jäätyy kubrickmaiseen olotilaan ja vajoaa lopulta hengettömyyden suohon kuten elokuvansa päähenkilö, kuningas Zheng, joka toteuttaessaan pohjimmiltaan humaania visiotaan Kiinan valtioiden yhdistämisestä unohti aatteelliset päämääräänsä ja hukkui vallan ja ahneuden syövereihin. Ihmisen mahdin laajuuden määrittelevät häntä ympäröivät puitteet.

Komeasta kuorestaan huolimatta Keisari ja salamurhaaja ei siis voi rehennellä intimiteettinsä tasolla. Spektaakkelien helmasynnin, pseudotunteellisuuden, sijasta se kulkee Kubrickin Barry Lyndonin tavoin minuutti minuutilta kohti etäisempää, mekaanisempaa atmosfääriä. Kaige suosii leikkausta vain jyrisevissä taistelukohtauksissa. Ohjaaja panostaa kuvan plastisuuteen, pitkiin ja venyviin otoksiin, luottaen tunnevoiman sikiävän etnisistä lähtökohdista, maan kulttuuriperimästä sekä kollektiivisesta alitajunnasta. Kansalliselta pohjalta elävä elokuva ei tietenkään tarvitse muukalaisen kommentaaria, eikä teoksen kirjallinen, raskas ja stabiili kerronta kaipaa sympatiaa elokuvakatsojaryhmänä länsimaalaistuneen massan puolelta. Herättäköön elokuva ekstaattisia viboja Kiinan muurien sisällä, samassa hengessä kuin Nikita Mihalkovin Siperian parturi Punaisella Torilla, ja tykyttäkööt se kiihkeästi historioitsijoiden sydämiä.

Keisarissa ja salamurhaajassa Seittien linnan monitasoisuus kohtaa Barry Lyndonin vieraannuttavan ja täydellisen struktuurin sekä massaelokuvan laskelmallisuuden, kourallisen kiinalaisen kulttuurin avainelementtejä. Kaksi tuntia ja 40 minuuttia kietoo alleen komeasti orkestroidun historiikin, mutta emotionaalisesti vajaan ihmiskuvien kirjon. Merkittävänä tekijänä astuu kuvaan omanlajisensa ikonografian ulottuvuus, lukuisat kliseiksi muodostuneiden historiallisten merkkiviittausten sekä nykypäivän palvonnankohteiden kohtauspisteet.

Ajankulu unohtaa aatteet, voisi kuulua elokuvan sotakehyksen teesi. Keisarikuntajärjestelmä pysyy, oli sen pohjalla miten kipeä ihminen tahansa. Kaksi tuntia ja 40 minuuttia on paljon aikaa yhden elokuvan sisällä. Vielä enemmän on katsojan päivä lopputekstien jälkeen. Vaikka Keisari ja salamurhaaja omaisi humaanit lähtökohdat, hautautuvat ne pinnallisen loistokkuuden ja rahan alle. Mitä katsojalle kokonaisuudesta painunee mieleen, on kullankimallus. Tietysti tätä voi tietysti pitää myös dramaturgisena oivalluksena.