Noise kotikatsomo

Henry Beanin esikoisohjaus The Believer (2001) oli väkevä ja mieleen painuva uusnatsin muotokuva, joka nosti näyttelijä Ryan Goslingin sukupolvensa parhaimmistoon. Sittemmin ohjaajan ja käsikirjoittajan laatustandardi on laskenut, sillä hän on ennen Tim Robbinsin tähdittämää Noisea tekstinikkaroinut sellaistakin huttua kuin Basic Instinct 2 (2006).

Eikä Noisekaan säväytä. Millään mittarilla. Jollain tasolla ehkä mielenkiintoinen aihe on käsitelty latteasti. Kertakatsoma riittää ja sen jälkeen unohduksen tuulet puhaltavat. Pelastusta ei tuo edes William Hurtin hurtin limanuljaskainen irrottelu New Yorkin pormestarina tai nätin naissivuosan mauton nakuilu. Elokuvan kehnolle menestykselle on hyvä syy.

En ainakaan itse jaksanut syttyä siitä, että autojen varashälyttimien meteli sellaisessa kaupungissa kuin New York vaatisi oman käden oikeuteen uskovan ja liian kovaa ääntä torjuvan kaiken kansan sankarin. Erilainen mekkala kun lienee osa suurkaupungin sielua. Eihän sellainen koskaan nuku. Melukin on niin makuasia. Mikä nyt itse kutakin sattuu häiritsemään. Omat äänet eivät yleensä ole niin pahoja kuin muiden aiheuttamat äänet. Samaa sarjaa sen kanssa, että oma pieru ei ole niin pahanhajuinen kuin jonkun toisen. En olisi ihan ensimmäiseksi tällaiseen aiheeseen energiaani tuhlannut. Ehkä tästä olisi voinut kelpo satiirin saada, mutta nupit olisi pitänyt vetää kaakkoon eikä vässytellä.

Itse asiassa Noise perustuu Henry Beanin omiin touhuihin, sillä hän oli joskus murtautunut autoihin sammuttaakseen niiden vinkuvat hälyttimet ja joutunut siitä syystä poliisin pahnoille funtsimaan maailman menoa. Onni kuitenkin siinä, ettei ohjaaja jatkanut mekkalan vastaista yhden miehen ristiretkeään, vaan käsikirjoitti ja ohjasi siitä elokuva. Etenkin kun tuolla rapakon takana hyvin hanakasti tartutaan pyssykkään.