Nói albiino - kylmyyden vanki kotikatsomo

Viime vuosina on Suomessakin saatu nähdä raikkaita ja uusia islantilaisohjaajien töitä. Nói albiino muistuttaa parin vuoden takaista 101 Reykjavik -elokuvaa lähinnä sikäli, että molemmat elokuvat kertovat nuoren islantilaismiehen edesottamuksista ja toisaalta lorvailusta. Elokuvat eroavat sikäli, että jälkimmäinen on selvästi Reykjavik-buumin innoittamana tehty kaupunkiesittely kansainväliselle yleisölle. Siinähän on paitsi tunnettuja näyttelijöitä ja modernia islantilaista klubimusiikkia, niin myös "islantilaisuuden alkeiskurssiin" viittaava nimikin. Nói albiino puolestaan tapahtuu pienessä lumen saartamassa syrjäkylässä ja se on varsinkin kerronnaltaan jonkin verran epäkonventionaalisempi kuin Reykjavik.

Nói albiinon ohjaaja Dagur Kári (s. 1974) on opiskellut elokuvaa Kööpenhaminassa ja pyörinyt myös dogma-ympyröissä. Nói on hänen esikoiselokuvansa. Ohjaaja-kirjoittaja on myös säveltänyt Nóin musiikin yhdessä bändinsä Softblown kanssa. Kári onkin siis melkoinen auteur! Positiivinen kotikutoisuus ei pääty tähän. Osa elokuvan näyttelijöistä on nimittäin amatöörejä, mikä ei lainkaan vaikuta elokuvan näyttelemisen tasoon. Oikeastaan päinvastoin. Elokuvassa on kauttaaltaan hieno mustan huumorin makuinen tunnelma.

Hahmoltaan ison linnunpoikasen tai albiinon alienin näköinen Nói (Tómas Lemarquis) elää harvinaisen virikkeettömässä maisemassa. Onneksi viewmasterilla voi sentään katsella paratiisirantaa! Koulussa Nói viihtyy huonosti, mutta lueskelee paljon omassa pikku kellarikopissaan. Kuoppaposkinen hongankolistaja käyttää liian lyhyeksi jääneitä housuja ja pystyssä töröttävää pipoa, eikä hänestä tiedä, onko hän ongelmanuori vai harvinainen lahjakkuus. Elokuvan tunnelmassa on selviä yhtymäkohtia Aki Kaurismäen tyyliin. Kaurismäki tulee mieleen varsinkin kulahtaneista olosuhteista ja absurdista huumorista. Kuten vaikkapa Mies vailla menneisyyttä -elokuvan virkavallan edustajat, Nói albiinon opettaja ja rehtori tukeutuvat ahtaasti sääntöihin ja ohjeisiin.

Elokuvan absurdiutta lisää se, että siinä kuullaan jonkin verran ohje-tyyppistä tekstiä. Opettaja (Nóin näyttelijän isä Gérard Lemarquis) demonstroi majoneesin tekoa ranskaksi. Majoneesi muka menee piloille, jos vatkaussuuntaa vaihtaa kesken kaiken. Mummo jumppaa television ohjeiden mukaan ihan omalla tyylillään. Alkoholisti-isä taas neuvoo poikaansa tyttöjen pyydystämisessä. Ohjeet näyttäytyvät sattumanvaraisina ja jopa säälittävinä tapoina hallita olemassaolon kaaosta. Nói on tässä ympäristössä hiljainen ja ulkopuolinen, ei vielä aikuisten sääntöviidakkoa sisäistänyt hahmo. Elokuvan voikin katsoa loppujen lopuksi jopa mytologiset mittasuhteet saavuttavana initiaatiokertomuksena lapsuudesta aikuisuuteen.

Enempää ei tässä ole sopivaa sanoa, mutta elokuvan loppu jättää todella pöllämystyneeksi ja lisää absurdia vaikutelmaa. Kerronnallisena ratkaisuna se on harvinainen ja varmasti pohtimaan inspiroiva veto. Katso tämä, jos tykkäät olla huuli pyöreänä!