Hyvä sydän kotikatsomo

Hyvä sydän kertoo vanhasta, raihnaisesta ja katkeroituneesta ukkopahasta Jacquesista (Brian Cox), joka asuu nuhjuisen kuppilansa yläkerrassa jossain päin New Yorkia. Sairaalassa Jacques tapaa itsemurhaa yrittäneen kodittoman Lucasin (Paul Dano) ja ottaa hänet siipiensä suojaan, oppipojaksi baariinsa.

Islantilaisohjaaja Dagur Kárin ensimmäisen englanninkielisen elokuvan vahvuudet piilevät intensiivisissä näyttelijäsuorituksissa ja huolellisesti rakennetussa omalaatuisessa tunnelmassa, joka tuo etäisesti mieleen Aki Kaurismäen elokuvat. Hyvässä sydämessä tummasävyinen ja suttuinen kaupunkimiljöö vertautuu päähenkilö Jaqcuesin sisäiseen maailmaan.

Hyvä sydän ei ole suoranainen syrjäytyneisyyden tai edes ulkopuolisuuden tunteen kuvaus, vaikka se kertookin tavalla tai toisella kaupungin ja yhteiskunnan varjoisella laidalla elävistä ihmisistä. Elokuvan keskeiseksi teemaksi hahmottuu toisen ihmisen kohtaaminen. Kärttyisän ja epäsosiaalisen Jaqcuesin ja lammasmaisen herttaisen Lucasin orastavan ystävyyden kehittyminen onkin elokuvan parasta antia.

Mutta onko mikään lopulta pyyteetöntä? Miesten ystävyys saa myös valtasuhteen piirteitä. Tarinan edetessä henkilöhahmot kehittyvät yhä karikatyyrimäisemmiksi ja samalla yhä vähemmän samastumismahdollisuuksia tarjoaviksi. Kári sekoittaa soppaa hyödyntämällä mustaa huumoria niin henkilökuvauksen kuin tarinankuljetuksenkin tasolla. Nämä seikat puoltavat elokuvan vertauskuvallisempaa tulkintaa.

Elokuvaa voitaisiinkin luonnehtia tyylillisesti epäjohdonmukaiseksi. Aivan kuin sen tekijät eivät olisi osanneet päättää, ollaanko tekemässä henkilöhahmojen välisellä kemialla pelaavaa vai vertauskuvallisempaa elokuvaa. Keskeiseksi muodostuu kysymys siitä, onko ihmisen oltava kova pärjätäkseen kovassa maailmassa. Tietyssä mielessä Hyvän sydämen ihmiskuva on melko kyyninen: ihminen voi kohdata toisen ihmisen, mutta oppiiko hän tuosta kohtaamisesta lopulta mitään?