Muiden elämä kotikatsomo

Markus Wolf, DDR:n ulkomaatiedustelua 34 vuotta johtanut mestarivakooja, pohtii muistelmissaan Kasvoton mies (1997) sosialismin utopian lohdutonta ja monumentaalista epäonnistumista. Wolfin mukaan tiedustelu-upseerien näkökulmasta pyrkimys sosialistisen maailman rakentamiseen pyhitti lähes mitkä tahansa keinot. Henkilökohtaisen vapauden uhraaminen puolueuskollisuudelle johti maan sisällä urkintajärjestelmään, jonka toteuttamisessa tarvittiin Wolfin kaltaisia lujaluontoisia, mutta häikäilemättömiä idealisteja. Florian Donnersmarckin ohjaama ja käsikirjoittaja Muiden elämä on kuvaus sisäisestä turvallisuudesta vastanneen Stasin ruohonjuuritason operaatioista ja niiden tuhoisista seurauksista, mutta myös järjestelmän sisäisestä vastarinnasta.

Itä-Euroopan "kansandemokratioiden" likapyykkiä on pesty toistaiseksi yllättävän vähän eurooppalaisessa elokuvassa. Goodbye Leninin lempeä, nostalgiaan taipuvainen ironisointi on ollut tiukkaa järjestelmäkritiikkiä hallitsevampi suuntaus. Liekö kyse sitten länsimaisen vasemmistoälymystön vaikeuksista myöntää virhearviointejaan vai vain elokuvatalouden lainalaisuuksista, mene ja tiedä. DDR oli muutakin kuin hassuja trabantteja ja muuta nostalgian rekvisiittaa. Siksi on todennäköistä, että Muiden elämän kaltaisia vakoilutarinoita tullaan näkemään runsaasti lähivuosina. DDR-kuvauksena elokuvalla on silti enemmän historiapoliittista kuin elokuvataiteellista painoarvoa.

1980-luvun alkuun sijoittuvan elokuvan keskiössä on turvallisuuspalvelun virkamies Wiesler, jonka tehtävänä on salakuunteluoperaatioiden järjestäminen. Rutiineihinsa jumiutuneen miekkosen elämä on vielä harmaampaa kuin reaalisosialistisen komentotalouden arki. Kuuliainen pikkuvirkamies haluaa silti säilyttää uskonsa ideologiaan, jonka tyhjä fraseologia peittää hädin tuskin puolue-eliitin porsastelun ja kansalaisten sortamisen. Puoluepampun himoitseman näyttelijättären salakuuntelu herättää kuitenkin Wieslerin kätketyt tunteet, ja hän ryhtyy sabotoimaan urkkimisjärjestelmää sisältä päin.

Muiden elämä piirtää uskottavan kuvan hierarkkisesta, ilmiantoihin perustuvasta järjestelmästä ja sen johtajien omahyväisestä itsepetoksesta. Mutta se kertoo myös järjestelmän vainoamien ihmisten arkipäiväisistä omatunnon valinnoista ja niiden vaikeudesta. Ensimmäistä kokopitkää elokuvaansa ohjannut Donnersmarck on valinnut viileän toteavan, melodramaattisia ylilyöntejä välttelevän tyylin. Sen haittana on tosin tv-sarjamainen kuivakiskoisuus. Vähäeleistä kerrontaa vasten Ulrich Mühen ilmeetön roolityö toimii kompositiossa naamiona, jota vasten muita roolihahmoja rakennetaan.

Mühen hienosti tulkitseman Wieslerin varautunut, pelokas ja sisäänpäin kääntynyt hahmo ikään kuin heijastaa koko yhteiskuntajärjestelmää kalvavaa epäluuloa. Wieslerin nostaminen keskiöön on myös sikäli hieno veto, että se korostaa arjen sankaruutta: myös järjestelmän sisällä ja sen puolestakin taistelleet ihmiset saattoivat tehdä oikeita valintoja. Byrokraatin sielunelämän tutkiminen ei kuitenkaan riitä Donnersmarckille, joka haluaa tutkia myös uhrien reaktioita. Salakuunneltavan teatteripariskunnan kuvaukseen haetaan draamallista otetta, mikä pudottaa vieraannuttamisefektiltä osittain pohjan pois.

Muiden elämä yrittää samanaikaisesti olla sekä urkkimisjärjestelmän viileä analyysi että tunteellinen kuvaus sen kohteeksi joutuneiden ihmisten hädästä. Ensimmäiseen tavoitteeseen Donnercmarckin laimea estetiikka sopii mainiosti, jälkimmäiseen heikosti. Paisuttelua välttävä loppukohtaus pelastaa onneksi paljon ja estää elokuvan muuttumisen tavanomaiseksi nyyhkytarinaksi.

Muiden elämä on paikoin vaikuttava kuvaus totalitaristisen systeemin vaikutuksista yksilöjen moraalisten valintojen reunaehtoihin. Aika näyttää, jääkö se yksittäistapaukseksi vai avaako se uuden luvun Euroopan lähimenneisyyden fiktiiviseen pöyhimiseen. Pöyhittävää ainakin riittää.