Muiden elämä valkokangas

Alussa on miehen ilmeettömät kasvot. Kasvot ovat aatteessaan horjumattoman ja puolueelle ehdottoman lojaalin miehen kasvot, järjestelmän kasvot. Ilmeetön mies on kapteeni Gerd Wiesler, Stasin harmaa riviagentti ja Muiden elämän sydän. Eletään vuoden 1984 marraskuuta Itä-Saksassa. Muurin murtumiseen on vielä monta vuotta ja valtakoneisto pyörii täydellä teholla.

Wiesler määrätään toteuttamaan tarkkailuoperaatiota itäberliiniläisen taiteilijapariskunnan kodissa. Perusteet ovat vähäiset, motiiviksi riittää ministerin aavistus. Kun Wiesler pääsee salaa osalliseksi kirjailijan ja näyttelijän yksityisiin hetkiin, jotakin alkaa liikkua järjestelmälle eläneen miehen mielessä. Muiden elämä muuttuu myös hänen elämäkseen.

Muiden elämä on ohjaaja ja käsikirjoittaja Florian Henckel von Donnersmarckin ensimmäinen pitkä elokuva. Se on samalla merkittävä päänavaus saksalaisessa elokuvassa, sillä se on ensimmäinen valkokangastulkinta Itä-Saksan valtiollisen turvallisuuspalvelun Stasin vaikutuksesta yksittäisten ihmisten elämään. DDR:ssä Stasin toiminta läpäisi yhteiskunnan kaikki kerrokset. Sen tehtävänä oli valvoa kansalaisten lojaaliutta ja, kuten elokuvan alkutekstit kertovat, "tietää kaikki". Muiden elämä soluttautuu virallisen historiankirjoituksen rivien väleihin ja tuo ansiokkaasti esille aavistuksen siitä, miltä arki on saattanut tuntua. Se antaa mahdollisuuden eläytyä todellisuuteen, jossa eletään kuin suuressa kuulusteluhuoneessa. Peilin takana voi aina piillä tarkkailija.

Muiden elämä on tummanpuhuva draama ja kuin negatiivi verrattuna Good Bye Leninin! muutama vuosi sitten esittämään tulkintaan Itä-Saksan lähihistoriasta. Jälkimmäinen maalasi nostalgisin sävyin tragikoomisen tarinan Saksan demokraattisen tasavallan lopunajoista. Edellinen nostaa esille samaisesta arjesta sen tylyn, mitään kaihtamattoman byrokraattisen julmuuden. Good Bye Leninissä sosialistista aatetta viimeiseen asti vaalinut äiti kuoli kaatuvan järjestelmän myötä. Muiden elämässä aatteeseen ei usko enää juuri kukaan. On vain koneisto, jonka osat toteuttavat mekanistisesti niille annettua roolia.

Itä-Saksa näyttäytyy jättiläismäisenä valtapelinä, jossa puolueen edustajat rypevät inhimillisissä heikkouksissaan. Pienten ihmisten alhaiset pyyteet asettuvat yhteismitattomiksi jaloihin periaatteisiin nähden. Himo, pyrkyryys, kateus tai kostonhalu toimii ajojahdin laukaisijana, mutta lopulta vallanpitäjien silmätikuiksi joutuneet tuhotaan järjestelmän turvin muodollisen moitteettomasti.

Lopullinen totuus ja suurin valhe lepäävät kirjoitetussa sanassa tai sen poissaolossa. Tämän kaikille kansalaistensa täyteen valvontaan pyrkiville yhteiskuntajärjestelmille keskeisen piirteen Muiden elämä nostaa esiin hienovaraisen mestarillisesti. Jos siis Stasin raportteihin, todistajanlausuntoihin tai tilastoihin kirjataan jotakin, tämä muste jää arkistoihin toimittamaan virallisen totuuden virkaa. Jos arkistoista ei päinvastoin jotakin löydy, sitä ei ole koskaan tapahtunut.

Toisaalta samassa logiikassa kytee myös mahdollisuus käyttää järjestelmää sitä itseään vastaan. Jos jotakin, vaikka järjestelmän kannalta raskauttavaakin, ei kirjata ylös, sitä ei ole olemassa. Koneiston sokea piste: se on ainoastaan niin vahva kuin sitä toteuttavat virkamiehet sen haluavat olevan. Paheet murentavat sitä yhtäällä. Toisaalla sen kyseenalaistavat hetkittäin heräävät hyveet, empatia ja kyky kääntää katse ratkaisevalla hetkellä pois. Kun riviagentti päättää jättää jotakin raportoimatta, koneisto torkahtaa.

Saksassa Muiden elämä on ollut suuri menestys. Se sai tänä vuonna kotimaassaan Lola-patsaita eli paikallisia Jusseja yhteensä seitsemän, muun muassa parhaasta ohjauksesta ja käsikirjoituksesta. Ulrich Mühelle annettiin kapteeni Wieslerin roolista parhaan miespääosan palkinnon, eikä suotta, sillä hänen tinkimättömän vähäeleinen tulkintansa on elokuvan selkäranka. Mühe saatetaan muistaa Michael Haneken Bennyn videon isän roolista. Kansainvälisesti muutoin suhteellisen tuntematon näyttelijäkaarti tekee kaikkinensa loistavaa työtä.

Muiden elämä on upea ja järkyttävä, kauttaaltaan tyylikäs elokuva. Se kertoo ihmisistä valtakoneiston kaikkialle ulottuvien varjojen alla. Yhdet murtuvat järjestelmän edessä, toiset uskaltautuvat nousemaan sitä vastaan. Se on tärkeä teos sekä historian että nykypäivän valossa.

Erityisesti mieleen jää kohtaus, jossa Wiesler kuuntelee tarkkailemansa kirjailijan pianonsoittoa kuulokkeet päässä. Kun melankoliset sävelet ympäröivät kapteenin, tämän kasvoille alkavat hiljalleen valua kyyneleet. Järjestelmän ilmeettömät kasvot murtuvat. Vähäeleinen mutta vavahduttava hetki, jossa taiteen potentiaali näyttäytyy kaikessa kauneudessaan.