Maanmainio Marsilainen kotikatsomo

Maanmainio marsilainen ei lupaavasta nimestään huolimatta nouse kovin korkeisiin sfääreihin. Elokuva pohjaa samannimiseen 1960-luvulla esitettyyn televisiosarjaan. Ja jollain tapaa aikansa elänyt, venynyt ja vanunut se maailma onkin, johon ystävämme marsilainen elokuvan alussa laskeutuu.

Nopeatempoisten tapahtumien keskiöön joutuu perin juurin tavallinen "maalainen", reportteri Tim O’Hara (Jeff Daniels). Hän on työpaikkansa likaisen työn tekijä ja alituiseen pomonsa snobistisen tyttären Brace Channingin (Elizabeth Hurley) pompoteltavana. Elokuva esittääkin parhaimpina hetkinään ironista kritiikkiä mediamaailman pinnallisuutta kohtaan. Kauniit ja puleeratut juontajat puhuvat kameralle tyhjänpäiväisyyksiä sen mukaan, mitä korvanappiin kulloinkin sanellaan.

Tapahtumat käynnistyvät, kun O’Hara sattuu kotimatkallaan löytämään taskukokoon kutistetun marsilaisaluksen ja vie sen pahaa aavistamatta kotiinsa. Hän saa peräänsä ihmishahmoon, joskin varsin kömpelöön sellaiseen, muuntautuneen marsilaisen (Christopher Lloyd). Shokeeraavasta ensitapaamisesta huolimatta nämä kaksi ystävystyvät ennen pitkää. Naapureiden ja tuttavien uteliaisuuden tyynnyttämiseksi muukalainen nimetään Martin-sedäksi.

Tämän "kaukaisen sukulaisen" suorasukaisesta ja siekailemattomasta käytöksestä on saatu paikoin irti letkeitä sutkautuksia. Väärinymmärrykset pidättyväisten maan asukkien ja räävittömän astropoliitin välillä ovat väistämättömiä. Nokkelan lisänsä tuo Martin-sedän puhuva puku, hopeanvärinen ja notkea Zoot. Se toteaa vankan mielipiteensä asiaan kuin asiaan ja jammailee siinä sivussa James Brownin tahtiin. Vitsi on siinä, että Zoot on ilmiselvästi homoseksuaali, tunne-elämältään varsin kiivas ja herkkänahkainen sellainen, jopa inhimillisempi kuin ihmiset. Homostereotypioiden tarjoaminen on kuitenkin jo vanha juttu ja 10-vuotiaat katsojat tuskin edes tietävät, mille nauravat.

Elokuvassa on mukana perinteisempikin romanssi O’Haran ja tämän kollegan Lizzien (Daryl Hannah) välillä. Molemmat ovat kuitenkin niin kainoja ja varovaisia, että vasta marsilaisen väliintulo avaa heidän silmänsä. Onneksi elokuva on jättänyt siirappiset suvantokohdat minimiin, ne kun tuntuvat irrallisilta muuten nopealla tempolla etenevän juonen suhteen.

Kapuloita rattaisiin tuovat hallituksen vainukoirat, nuo miehet mustissa laseissa, sekä suuruudenhullut tutkijat, jotka haluavat marsilaisen leikkauspöydälleen. Elokuva näyttää osuvasti ja hauskasti, millaista näpertelyä ihmisten muka mittavat tieteelliset tutkimukset ovat. Vallanhimo ja narsismi saavat tutkijanörtin ja piinkovan toimittajanaisen liittoutumaan marsilaisen paljastamiseksi. Sensaatiomaiseksi suunniteltu uutislähetys menee kuitenkin pahemman kerran poskelleen, kun Martin-setä ottaa Channingin hahmon - marsilaisethan pystyvät mihin vain - ja asettuu vetämään show’ta.

Muodonmuutosteemasta onkin saatu irti elokuvan hauskimmat kohtaukset ja vaativimmat tehosteet. Lizzien transformaatio hempeästä naapurintytöstä ulkoavaruuden lihanhimoiseksi liskoksi on vakuuttava. Kerrankin sankari pitää pelastaa pinteestä ja O’Hara joutuu seuraamaan avuttomana vierestä, kun hänen naisensa muuttuu kirjaimellisesti syöjättäreksi.

Elokuvassa, kuten kai lastenelokuvissa järjestään, käy tietysti lopulta hyvin. Pahat saavat palkkansa ja rakastavaiset toisensa. Martin-setä ja Zoot puolestaan päättävät sittenkin jäädä nauttimaan planeettamme runsaista antimista sekä O’Haran (kyseenalaisesta) vieraanvaraisuudesta. Maanmainio marsilainen on värikäs ja vauhdikas, ja lapsikatsojien mielestä varmasti hauskakin. Väkivalta on silti paikoin turhan roisia ja elokuvan yleisilmettä leimaa turhanpäiväinen rymistely. Disney olisi kenties sittenkin enemmän sinut koirien ja muiden nappisilmien kuin marsilaisten kanssa.