Megalopolis valkokangas

Megalopolis on ranskalaisen maantieteilijä Jean Gottmannin käyttöönottama termi, joka viittaa Yhdysvaltojen itärannikon yhteen sulautuneiden suurkaupunkien ketjuun ja sen luomiin mahdollisuuksiin sekä yhteiskunnallisiin ongelmiin. Megalopolis (2024) on nyt myös uuden Hollywoodin merkittävimpiin ohjaajiin kuuluvan Francis Ford Coppolan pitkäaikaisesta haaveesta manifestoitunut suurtuotanto, jossa modernin Amerikan rappio rinnastetaan antiikin Rooman tasavallan tuhoon.

Megalopolis pohjaa löyhästi antiikin ajan Catilinan salaliittoon (63 eaa.) siirrettynä New Yorkia muistuttavaan, mutta rapistuvaan New Rome -suurkaupunkiin. Nerokas arkkitehti Cesar Catilina (Adam Driver) suunnittelee kaupungin kehittämistä utopistiseksi paratiisiksi keksimänsä Megalon-materiaalin avulla. Tavoitteen tiellä seisovat Ceasarin vihollinen, pormestari Franklyn Cicero (Giancarlo Esposito) ja kaunainen serkku Clodio (Shia LaBeouf). Mahdollisuuden muutokselle tarjoaa Ceasarin suhde pormestarin tyttären Julian (Nathalie Emmanuel) kanssa, joka voi luotsata koko kaupungin kohti parempaa tulevaisuutta tai lopullista tuhoa.

Ohjaajan edellisestä elokuvasta on ehtinyt vierähtää jo 13 vuotta ja merkkiteos Bram Stokerin Dracula nähtiin jo 1992. Nyt yli neljä vuosikymmentä kestäneen kehittelyn tuloksena syntynyt Megalopolis on kaikkiin ilmansuuntiin räjähtelevissä ideoissaan runsaan ylitsevuotava. Tämä ei kuitenkaan takaa koherentin tai dramaattisesti kiehtovan mestariteoksen syntyä. Visio 21. vuosisadan suurkaupungista on täynnä moraalista rappiota, jossa rikkaat juhlivat huumehoureisissa yökerhoissa ja gladiaattoriareenoilla köyhien kärvistellessä luhistuvien asuinkortteleiden kujilla sekä verkkoaitojen takana.

Amerikkalaisten suurten tragedioiden kantaviin ideoihin kuuluvat raha, valta ja seksuaalisuus, mutta Megalopoliksessa näiden käsittely jää irralliseksi. Sen sijaan draamallisesti vaisuksi jäävä elokuva typistyy alaotsikkonsa mukaisesti saduksi, a fable. Paremmin elokuva toimii nyky-Yhdysvaltojen tuhon bakkanaaleina, jossa revitellään kornin puolelle menevillä tapahtumilla sekä näyttelijäsuorituksilla. Dialogi sisältää itsetarkoituksellisesti Shakespearea ja latinaa.

Adam Driver on traagissävytteisessä pääroolissaan suurimman painolastin alla lähes murtumispisteessä. Varmaa työtä tekevät nykyajan suosituimpia antagonisteja esittänyt Giancarlo Esposito sekä sympaattinen Nathalie Emmanuel. Shia LaBeuf ja Audrey Plaza sekä ilahduttavan pitkästä nähtävät Jon Voight ja Talia Shire pääsevät eniten irrottelemaan yläluokan turmellusta ilmentävissä rooleissaan. Moni muu nimekäs tähti taas jää statistiksi, kuten Dustin Hoffman, Jason Schwartzman ja kertojan sekä autokuskin roolissa esiintyvä Laurence Fishburne.

Elokuvallisesti Megalopolis yhdistelee kuvia, värejä ja leikkaustekniikoita niin mykkäelokuvista, antiikkispektaakkeleista kuin Metropoliksen (1927) kaltaisista tieteiselokuvista. Reilun sadan miljoonan dollarin budjetistaan huolimatta rahaa on ollut liian vähän ohjaajan vision toteuttamiseksi. Tämä näkyy heikkolaatuisissa efekteissä sekä arkkitehtuuriluonnoksissa oikeiden kaupunkimaisemien luomisen sijaan.

Coppolan pitkään kehkeytyneenä pakkomielteisenä projektina Megalopolis vertautuu Terry Gilliamin Cervantes-adaptaatioon The Man Who Killed Don Quixote (2018), jossa nähtiin myös Adam Driver pääroolissa. Molemmista elokuvista paistaa omaleimaisen ohjaajan visio, jonka toteutus on kaatunut omaan suuruutensa ja kompromisseihin. Selkeästi katsojaystävällisempään muotoon leikatun Megalopoliksen epätasaisen pinnan alta paistaa elokuva, joka olisi voinut olla aikaansa määrittävä merkkiteos.

Kohut elokuvan ympärillä Coppolan epäammattimaisesta käytöksestä kuvauksissa epäonnistuneeseen markkinointiin sekä Cannes ensi-illan buuauksiin ovat jättäneet itse elokuvan varjoonsa. Puutteistaan huolimatta se on tylsän yhdenmuotoisten nykyelokuvien mittapuulla omaääninen ja kiehtova teos.

Vaikeista tuotannoista voi syntyä uraauurtavia teoksia kuten Coppolan merkittävin elokuva Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now, 1979). Megalopoliksessa hän antaa selkeästi kaikkensa, mutta lopputulos on ajastaan pudonneen elokuvantekijän megalomaaninen visio utopistisesta tulevaisuudesta, joka romahtaa oman mahdottomuuteensa alla. Coppolan vihdoin toteutuneen elokuvan naiivi usko paremman maailman rakentamisesta tuleville sukupolville onnistuu kuitenkin koskettamaan.