Iris kotikatsomo

Monet kirjallisuudentuntijat ovat yhtä mieltä siitä, että Iris Murdoch oli sukupolvensa paras englantilainen naiskirjailija. Useat ovat sitäkin mieltä, että hän oli ikäryhmänsä paras miehet mukaan lukien. Siksi tämän "Britannian älykkäimmän naisen" sairastuminen Alzheimerin tautiin oli niin dramaattinen asia. Teatterimiehenä kunnostautuneen Richard Eyren elokuva Iris keskittyykin kertomaan lähinnä vain Murdochin mielen herpaantumisesta taudin kourissa. Se ei siis kerro juuri mitään Murdochin tuotteliaista voiman vuosista tai kirjailijanurasta, vaan elämän hiipumisesta. Eyre kaiketi ottaa itsestäänselvyytenä, että yleisö tuntee Murdochin. Jäljellä onkin enää vain ajattomuuden rannalle eksynyt vanhus, joka hämmentyneenä kuuntelee tv-selostajan ylistävää esittelyä Murdochin loistavasta urasta. "Olenko minä tuo, josta puhutaan?", nainen tuntuu kysyvän kuin muukalainen itseltään.

Eyren elokuva perustuu Murdochin lesken John Baylayn vaimostaan kirjoittamaan kirjaan An Elegy for Iris. Elokuva etenee kahdessa tasossa, joista toisen muodostavat välähdykset pariskunnan tuttavuuden alkuajoilta 1950-luvun Oxfordissa ja toisen tason Iriksen elämän viimeiset vuodet 1990-luvulla. Aikatasojen vuorottelu on perusteltua, koska alkuaikojen tapahtumat syventävät kuvaa kahden eriskummallisen ihmisen suhteesta. Toisaalta muistoja käytetään kuvaamaan menneiden tapahtumien sekoittumista nykyhetken kanssa kirjailijan rapistuvassa mielessä.

Elokuvan näyttelijät on valittu harvinaisen huolellisesti. Nuori Baylay (Hugh Bonneville) muistuttaa erehdyttävästi vanhaa Baylayta (Jim Broadbent) ja Kate Winsletin nuori Murdoch on hieno versio Judi Denchin komeasta suorituksesta vanhana Iriksenä. Näyttelijäntyö onkin elokuvaa kannattava vahvuus, joka tekee siitä katsomisen arvoisen. On myös hyvä, että elokuva on melko lyhyt, vaikka toisaalta sen heikkoutena voi pitää sitä, ettei se muodosta kokonaiskuvaa Murdochin urasta kirjailijana.

Iris kuvaa kahden pitkään yhdessä eläneen ihmisen intiimiä symbioosia hyvin koskettavasti. Heidän keskinäistä rakkauttaan voisi pitää jopa ylimakeana, ellei elokuvassa näytettäisi myös Baylayn hetkittäistä turhautumista Iriksen menettämisen edessä. Toisaalta myös vanhenevan parin asunnon törkyisyys tuo tiettyä realismia kertomukseen. Voi kuitenkin olla, että elokuva toimisi riipaisevampana draamana, jos siinä ei olisi lähes jatkuvaa klassista taustamusiikkia. Musiikin läsnäolo nimittäin selvästi etäännyttää ja pehmentää arkisia kohtauksia.

Tuoreessa esseessään Against Dryness Martin Amis puhuu Baylayn tavasta kirjoittaa pariskunnan yhteiselämästä jonkinlaisena kahden lapsettoman eksentrikon "lapsellisena" liittona. Amis huomauttaa, että tälle huippuälykkäälle parille oli tyypillistä jonkinlainen "nostalgie de la boue" eli koti-ikävä saveen. Amis viittaa tällä tapaan, jolla Baylay kirjoissaan jopa juhlii kotoista sotkua, likaa ja tahmeaa vauvamaista olotilaa. Se, mikä saattoi ulkopuolisille näyttää kammottavalta sotkulta, oli Baylaylle ja Murdochille Amisin mukaan kohtumaisen turvallinen asiaintila. Amis toteaa huvittavasti, että kukaan amerikkalainen ei voi tajuta tällaista mieltymystä sotkuun, likaan ja harmaisiin päiviin.

Iris on itkettävä elokuva, koska kertoessaan huippuälykkään ja monin tavoin meritoituneen ihmisen mielen purkautumisesta se saavuttaa hyvin universaalin tason. Elokuva muistuttaa katsojaa siitä, että ihmisen osa on kuolla, eivätkä mitkään saavutukset, raha tai kerätty gloria voi muodostaa patoa aikaa vastaan. Katsoessa tajuaa, kuinka elokuvissa yleensä nähdään lähinnä väkivaltaisia tai muuten dramaattisia kuolemia. Iris on tämän poikkeuksellisuutensa takia jopa virkistävä, sillä se kertoo rapautumisesta, vaipumisesta ja irtoamisesta. Elokuva on erityislaatuinen siksikin, että usein vanhoja ihmisiä on totuttu katsomaan heitä hoitavien nuorempien ihmisten näkökulmasta, kun taas Iris pakottaa katsojan eläytymään vanhuksen asemaan. Se ei varmastikaan ole lainkaan sellaisten katsojien mieleen, jotka kuluttavat mieluiten "hyvännäköisten" ihmisten välistä seksiä, huumeita ja väkivaltaa tihkuvia elokuvia. Ja kuitenkin meillä kaikilla on haurastuneita vanhoja sukulaisia eikä monikaan meistä tule välttymään köpöttelyltä, lonkkaleikkauksilta, höppänöitymiseltä ja ruumiin rappiolta.

Merkitysten hajoamisen kuvina elokuva käyttää merenrantaa, tuulta ja vettä. Erityisesti meri oli myyteistäkin paljon kirjoittaneelle Murdochille läheinen elementti. Omaan maailmaansa leikkimään uponnut kirjailija repii lehtiä muistikirjasta ja laittaa rantakiviä niiden painoksi, mutta kyllästyy pian. Paperit lähtevät lentoon. Kynä putoaa kädestä, eikä sanoja enää ole.