I Saw the Devil kotikatsomo

Kosto on lajityyppielokuvien temaattinen suola. Sen läpitunkevuus viihde-elokuvissa on jopa niin vahvaa, että nykyään puhutaan kostoelokuvista omana lajityyppinään. Yksi merkittävimmistä saavutuksista tällä saraa on eteläkorealaisen Park Chan-wookin ’kosto’-trilogia, joka sadismissaan tuntui laittaneen pisteen koko ilmiölle. Ohjaaja Kim Jee-woon näyttää, että vielä voi pistää paremmaksi. Tai rankemmaksi.

Kuten kostoelokuvissa yleensä, pakottaa I Saw the Devil todistamaan heti alussa viatonta kohtaan tehtyä vääryyttä. Vailla sen kummempia selityksiä sarjamurhaaja (Parkin Old-boystakin tuttu Choi Min-sik) nuijii kylmäverisesti tien viereen raskaana olevan poliisipäällikön tyttären. Kun salaisessa palvelussa työskentelevä Su-hyeon (Lee Byong-hun) saa tietää tyttöystävänsä kohtalosta, hän vannoo maksavansa aiheutetun kivun tuhatkertaisesti.

Seuraa kissa ja hiiri -leikki, jolle ei tunnu tulevan loppua. Jännitettäväksi ei kuitenkaan jää se, onnistuuko poikaystävä kostossaan vaan kuinka paljon kipua hänen täytyy aiheuttaa sarjamurhaajalle, jotta hänen koston janonsa tulisi tyydytetyksi.

Elokuvan suhtautuminen kostoon vertautuu sielun myyntiin. Kostoa vannova agentti kovettuu matkansa kuluessa psykopaatiksi ja on valmis riskeeraamaan kaiken asettamiensa tavoitteiden eteen. Rytäkässä sivulliset eivät välty joutumasta tulilinjalle. Samalla verilöyly nivoutuu nokkelasti katumuksen kysymykseen: tilien tasaaminen ei ole ainoastaan kostajan ja kohteensa välinen asia.

Päälle kaksituntinen I Saw the Devil on tyrmäävää seurattavaa. Kahden päähenkilön väkivaltateot seuraavat toinen toistaan ja ruumiita runnoutuu. Mittelö kerrotaan silti etäännytetysti ja katsojalta kielletään mahdollisuus inhimillisen tunnesiteen luomiseen. Hulluutta seurataan vierestä kuin kärpäsenä katossa. Päättymätön ajojahti alkaa kuitenkin puuduttaa lopulta, eikä vähiten kestonsa vuoksi.

Lopulta ainoastaan posketon inhottavuuksilla mässäily aiheuttaa reaktioita. Sadistisia tekoja sekä verellä ja eritteillä roiskimista kuvataankin elokuvassa itsetarkoituksellisella yksityiskohtaisuudella. Väkisinkin miettii, tarvitseeko I Saw the Devilin olla niin raaka kuin se on? Kyllä ja ei. Mutta voiko eksploitaatioelokuvalta oikein muuta odottaakaan kuin inhottavuuksilla retostelua? Koston ei ole tämänlaisissa elokuvissa tarkoituskaan olla sisäsiistiä hommaa.

Loppujen lopuksi I Saw the Devil on vain ällistyttävän tyhjä. Se jää mieleen jännärinä, jonka nokkeluudet ja kauhistuttavuudet käyvät keskustelua lähinnä oman lajityyppinsä elokuvien kesken – toisin sanoen kuinka paljon väkivallalla voidaan lopulta mässäillä. Kostosta elokuvalla ei ole hirvittävästi enempää kerrottavaa, vaikka osoittaapahan kuitenkin tehokkaasti, että aika mahdotonta sellaisen saavuttaminen on.

Monia kiinnostanee luultavasti tieto, että elokuvasta on olemassa kaksi eri versiota. Korealainen teatteriversio on aavistuksen verran maltillisempi väkivaltaisuutensa osalta kansainvälisille markkinoille suunnattuun julkaisuun nähden. Atlantic Filmsin julkaisulta löytyy ainoastaan korealainen teatteriversio.