Gracious Curves kotikatsomo

Kiti Luostarisen useita palkintoja kerännyt dokumenttielokuva Naisenkaari on koskettavalla tavalla intiimi ja viisas hahmotelma suomalaisten naisten koetusta ruumiillisuudesta. Sen sanoma on niin ajankohtainen ja rakkaudellinen, että sitä haluaa suositella kaikille naisille, mutta ennen kaikkea nuorille. Tällaisia dokumentteja ja elokuvia todella tarvitaan, sillä "siitä, mikä voisi olla koti, on tullut vihollinen", kuten Naisenkaaressa sanotaan.

Dokumentissa esitetään ajatus siitä, että naisen niin sanotun vapautumisen kanssa samaan aikaan on naisen ulkonäköä alettu kontrolloida yhä tarkemmin. Naisenkaarta voisikin pitää rakkauselokuvana sen hellimmässä ja kauneimmassa merkityksessä, sillä se on ikään kuin lempeä rakkauskirje suomalaisille naisille. Sen lässyttämätön viesti on, että jokainen ihminen on ihan oikeasti kaunis ja hyvä luonnollisena omana itsenään ja että ei ole julkeaa pitää itsestään sellaisena kuin on, vaikka ympäröivä yhteiskunta pitäisi sellaista ikään kuin sopimattomana. Naisenkaari tuntuu kutsulta kotiin lämpimään, sillä se on kiihkottoman viisas ja runollinenkin vetoomus inhimillisyyden ja tavallisten ihmisten huikaisevan kauneuden puolesta. Sellaisena se on myös kutsu näkemään kauneutta toisin kuin on totuttu. Harva elokuva on niin elämänmyönteinen ja toisaalta niin sujut kuoleman kanssa kuin Naisenkaari.

Dokumentti huokuu eletyn elämän mukanaan tuomaa viisautta. Vanhat naiset sanovat, että ikä tekee naisen näkymättömäksi, mutta vapauttaa myös hyvällä tavalla harhaluuloista. Ikääntyminen voi myös parhaimmillaan herkistää ihmisen aistimaan kauneutta ja auttaa näkemään asiat uudessa valossa. Luostarisen kuvaamana suomalaisen naisen elinkaari nousee luonnosta ja palaa sinne: videon kansikuvan eri ikäiset naiset seisovat laiturilla ikäjärjestyksessä tavalla, joka voi tuoda mieleen jopa ihmisen (lue: miehen) esihistoriallista lajikehitystä kuvaavat kaaviokuvat.

Luonto esiintyy dokumentissa sellaisena kontekstina, jossa ihminen voi olla itsensä kanssa rauhassa. Sellaiset käsitteet kuin missimitat, rasvaprosentti ja rumuus menettävät merkityksensä alasti järvessä saunan jälkeen; onhan kaikki luonnossakin kaunista, runsasta ja juuri sopivan kokoista. Itsensä kanssa rauhan tehnyt ihminen saa kokea iloa ja syvää kiitollisuutta ja kiitollisin silmin maailma on kaunis paikka. Elokuva puhuu paljon tällaisesta kasvusta ja sivuaa samalla anoreksiaa, kauneusleikkauksia, nuoruuden korostamista, armottoman yksipuolisia kauneusihanteita, hyvää vanhenemista ja kuolemaa.

Vaikka Naisenkaari on hienolla tavalla monipuolinen, täytyy kuitenkin pienenä kritiikkinä sanoa, että elokuva käsittelee naisen elinkaaren hedelmällistä kautta vain äitiyden ja synnyttämisen kannalta. Dokumentissa ei siis käsitellä niitä tunteita, joita lapseton nainen saattaa tuntea suhteessa toisiin naisiin ja heidän lapsiinsa. Siinä puhutaan vain siitä, miltä synnyttäneestä naisesta tuntuu pitää lasta sylissään. Ei kaikilla naisilla varmastikaan "nouse maito rintoihin" pelkän vastasyntyneen tuoksusta, jos he eivät koskaan ole tottuneet hoitamaan vauvaa.

Kokonaisuudessaan Naisenkaari esittää naisen haavoittuvan kauniina olentona. Siinä on paljon kohtia, joissa naiset myös koskettavat toisiaan eri tavoin - silittävät toistensa selkää tai kampaavat tukkaa. Onkin hiukan yllättävää ja yksipuolista, että elokuvassa puhutaan yksinäisyydestä ja kosketuksen kaipuusta lähinnä vanhuuden yhteydessä: vanha nainen kaipaa jotakuta syliinsä, koska hän on elämänsä aikana tottunut koskettamaan miestään ja lapsiaan. Ei puhuta siitä, millaista on kaivata kosketusta silloin kun ihminen on yksin, vaikka hän olevinaan elää elämänsä hehkeintä aikaa, eikä häneen tietysti koske edes hoitohenkilökunta, koska hän on elämänsä kunnossa. Oli ihminen minkä ikäinen tahansa, tekee kipeää, jos ei ole ketään, jolle voisi antaa hellyyttä, tai jos ei ole ketään, kenen syliin ryömiä. Onhan tässä maassa varmasti paljon ihmisiä, joilla fyysinen läheisyys rajoittuu lähinnä satunnaisiin kättelyihin työpaikalla ja joita edes oma äiti ei halannut teini-iässä.

Edellä mainituista pienistä näkökulman puutteista huolimatta täytyy ehdottomasti sanoa, että Naisenkaari on monipuolinen ja moniääninen dokumentti. Siinä ei tule esiin mitään ennen kuulematonta, mutta se onnistuu artikuloimaan oman sanottavansa harvinaisen hyvin. Sen naiset ovat ihanan tavallisia, eikä tilanne poikkea kovin paljon siitä, jos naiset uimahallin saunassa alkaisivat yhtäkkiä kertoa omasta ruumiistaan. Dokumenttia katsoessa tuleekin väistämättä mieleen, millaiselta sen katsominen mahtaa tuntua sellaisten kulttuurien edustajista, jotka eivät ole tottuneet näkemään eri-ikäisiä naisia ympärillään alasti. Ehkä voisi ajatella, että meillä Suomessa vanhan naisen alaston ruumis ei sentään ole aivan sellainen tabu kuin vaikkapa Yhdysvalloissa - onneksi.

Tulee mieleen, että olisi todella jännittävää, jos joku tekisi vastaavan dokumentin suomalaisista miehistä. Sen nimi voisi olla vaikkapa Miespolvet.